Viestintä, brändi ja markkinointi

Oivalluksia-podcast, jakso 26

Miehen ääni ja musiikkia: Oivalluksia. Vaasan yliopiston podcast.

Anssi Marttinen: Näin aloitat säästämisen, sijoita rahastoon kuukausittain tai jopa isompia summia kerralla, kehottaa pankkini. Onko riskillisestä sijoittamisesta tullutkin pankkien kielenkäytössä nyt säästämistä? Perinteisestä säästämisestä ei juuri edes puhuta, se on jotain vanhanaikaista mummojen ja vaarien juttua, tai jopa huonoa taloudenpitoa, eli rahojen tilillä makuuttamista nollakoroilla.

Minä olen toimittaja Assi Marttinen ja vieraana Oivalluksia-podcastin tässä jaksossa on Vaasan yliopiston viestintätieteiden apulaisprofessori Heidi Hirsto, joka on viime aikoina erityisesti tutkinut säästämiseen ja sijoittamiseen liittyvää viestintää.

Anssi Marttinen: Tervetuloa Heidi Oivalluksia-podcastin vieraaksi. 

Heidi Hirsto: Kiitos paljon. 

Anssi Marttinen: Heidi, olet tutkinut pankkien säästämis- ja sijoittamispuhetta. Kerrotko lähemmin, millaista teemasta tässä on kyse?

Heidi Hirsto: Tässä on kyse siitä, että miten ylipäänsä julkisuudessa puhutaan ihmisten taloudellisista mahdollisuuksista ja valinnoista. Erityisesti siitä, että miten meitä eri tavoin ohjeistetaan toimimaan taloudellisina kansalaisina. Pitääkö laittaa meidän vähäiset säästömme tai ylijäävät rahat pankkitilille vai mieluummin sijoittaa johonkin tuottaviin kohteisiin? Saako ottaa lainaa, vai onko se kaiken pahan alku ja juuri. Tämän tyyppisistä asioista.  Lisäksi on kyse pankkien viestinnästä. Pankit edelleen käyttävät paljon valtaa meidän ohjeistamisessa. Edelleenkin me joudumme hoitamaan tai hoidamme meidän raha- ja talousasioita aika pitkälti pankkien kautta, ainakin sellaisia isoja kysymyksiä.  Siinä vaiheessa me joudumme juttusille pankkien kanssa.  Se, miten pankit viestivät meille näistä asioista, on aika tärkeää. 

Anssi Marttinen: Mikä on saanut sinut tarttumaan juuri tähän aiheeseen?

Heidi Hirsto: Siihen on monia syitä. Siihen on henkilökohtaisia syitä ehkä tuolta ihan lapsuudesta asti.  Minä olen itse kasvanut kultapossukerholaisena 80–90-luvun Suomessa, Lahdessa, jossa myöskin isäni työskenteli Postipankissa. Perhekuviostakin riippumatta, pankkien lasten kerhot siihen aikaan olivat tosi iso ja tärkeä juttu. Niistä juteltiin kavereidenkin kanssa.  Ikään kuin oli sellaista taistelua, että kuka kuului mihinkin pankkileiriin.  Oliko Jeans-klubin, KOPin kerhon, Kultapossu-kerhon vai Maapallo-kerhon, vai minkä olikaan (jäsen). Se on minun lapsuuden maisemani, joka on tietyllä tavalla hävinnyt. Se on sellainen henkilökohtainen syy. 

Toisekseen, tämä liittyy minun tutkijan identiteettiini.  Olen valmistunut kauppakorkeakoulusta kauppatieteiden tohtoriksi ja talouselämän viestinnän aineesta siellä. Jatkuvasti etsin sellaisia tutkimuskohteita, joissa yhdistyvät talouden ilmiöt viestinnällisiin näkökulmiin. Siinä tämä pankkien viestintä kansalaisille on ollut sellainen ilmiö, jossa kiteytyy tämä yhteys. 

Anssi Marttinen: Millaisia tutkimuksia olet tästä aiheesta tehnyt? 

Heidi Hirsto: Minulla on muutamia isompia linjoja. Ehkä suurin oma projekti liittyy näihin pankkien asiakaslehtiin.

Olen kerännyt aika ison, tosi kattavan aineiston pankkien asiakaslehtiä. Erityisesti tällaisia kerholehtiä, lapselle ja nuorelle suunnattuja lehtiä, Hippoja, Kultapossuja, Yhdyspalloja, Millejä ja mitä kaikkea niitä nyt onkaan tuolta 1920-luvulta lähtien sinne oikeastaan 1900-luvun loppuun asti, jolloin tämä lehti-skene alkoi hiipua. Se on ollut oma lempiprojekti ja ikuisuusprojekti.

Minua on kiinnostanut siinä erityisesti se, miten niissä lehdissä perustellaan sitä, että miksi pitää säästää, miksi se on tärkeää, mitä varten säästetään. Ja toisaalta se, että missä vaiheessa myös sijoittaminen tulee siellä mukaan kuvaan.

Eli se on yksi tällainen iso juttu.  Sitten olen myös tullut nykypäivään ja tarkastellut esimerkiksi pankkien viestintää Twitterissä ja vähän aikaisemmin pankkien verkkosivuilla. Ja nyt meillä on myös lisäksi kolmanneksi Suomen Akatemian rahoittama hanke, jossa keskitytään sosiaaliseen mediaan ja siihen, että miten kansalaiset sosiaalisessa mediassa puhuvat erityisesti sijoittamisesta.

Anssi Marttinen: Millaisia nämä pankkien säästämispuheet ovat olleet, ja miten ne ovat muuttuneet?

Heidi Hirsto: Ensinnäkin voisi sanoa, että pankit ovat olleet todella aktiivinen toimija säästämispropagandan, säästämisviestinnän ja säästämiseen kannustamisen ja talouskasvatuksen saralla ylipäänsäkin Suomessa.

Sieltä 1920-luvulta asti pankit ovat olleet yhteistyössä koulujen kanssa ja perustaneet säästämisohjelmia ja lipaskeräysohjelmia ja muuta. Sitten tosiaan lastenkerhojen kautta ja kaikenlaisten säästämisohjelmien kautta kannustanut säästämistä.

Mutta ne perustelut säästämiselle ovat kuitenkin muuttuneet. 

Anssi Marttinen: Nykypäivänä ei tulisi mieleen, että pankit lähettäisivät viestejä ja puhuttaisiin säästämisestä ja raittiudesta samanaikaisesti.

 Heidi Hirsto: Joo, eli täällä on 1920-luvulla nimenomaan säästöpankkien ja osuuspankkien lehtiä mulla paljon aineistossa, ja niissä ylipäänsä rummutetaan siveellistä, moraalista ja kunnollista elämäntapaa, jossa yhdistyy justiinsa raittius ja ahkeruus ja työteliäisyys ja vanhempien kunnioitus ja muu tällainen tähän säästäväisyyteen.

Säästäväisyydestä puhutaan, se on sellainen moraalinen hyve ja sen vastakohtana sitten tällainen tuhlaavainen, holtiton elämäntapa. 

Anssi Marttinen: Entä talvi ja jatkosodan aika? Toiko se säästämispuheeseen jotain uutta?

Heidi Hirsto: No joo, kyllä muutoksia tapahtui siinä monenlaisia, mutta sitten sota- ja jälleenrakennusaikana sellainen kiinnostava ulottuvuus oli se, että säästämisestä tuli sellainen yhteisöllinen ponnistus ja yhteinen ponnistus, eli oli tärkeää kerätä ikään kuin kaikki pennoset yhteiseen kassaan, muun muassa sitä varten, että pankeilla olisi sitten lainata rahaa investointeja varten ja niin edelleen, että silloin oli pääomapula kauhean suuri.

Mutta silloin nimenomaan tämä säästäminen tällaisen yhteiseen pottiin oli sellainen erikoisuus, jota ei minun mielestäni sen jälkeen oikeastaan ole enää näkynyt, että yhä enemmän se säästäminen on yksilöllistynyt.

Anssi Marttinen: Kun sodista päästiin, niin 50-luvulla sitten urkeni uusia kulutusmahdollisuuksia. Vaikuttiko tämä millään lailla pankkien puheeseen säästämisestä?

Heidi Hirsto: Kyllä tosi paljon, että säästäminen edelleenkin oli se ykkösjuttu varsinkin niissä lastenlehdissä, mutta se muuttui sellaiseksi kulutussuuntautuneeksi säästämispuheeksi, että ei kannustettu enää säästämään säästämisen vuoksi tai oman moraalin vuoksi, vaan esimerkiksi polkupyörää varten tai ponia varten.

Eli tuli tämmöinen tavoitesäästämisen puhetapa, joka oli tosi vahva ja sellainen toimiva.  Sitä toistettiin sitten pitkään ja se vallitsi siellä parikin vuosikymmentä.

Anssi Marttinen: 1980-luvulla rahamarkkinat vapautuivat ja puhuttiin muun muassa kasinotaloudesta. Näkyikö myös silloin sijoittamisen nousu?

Heidi Hirsto: Kyllä se näkyy. Se näkyy myös näissä lastenlehdissä tai nuortenlehdissä erityisesti, mikä on aika jännä nykypäivän näkökulmasta. Mutta siellä tuli tällaisia, esimerkiksi tämmöinen Minustako pörssihai -sijoituskilpailu.

Ja sijoitusrahastoja markkinoitiin esimerkiksi hyvänä joululahjana pukinkonttiin.  Ja pankit markkinoivat lapsille myös omia osakkeitaan, että kannattaa ryhtyä vaikkapa SYP:in osakkeenomistajaksi. Tämä tuli ja meni, lainsäädäntökin muuttui siinä ja niin, että siitä ei enää voitu samalla tavalla sen jälkeen puhua.

Anssi Marttinen: Olet tosiaan tutkinut näitä pankkien lasten ja nuorten lehtiä. Mitä näille nykyään kuuluu? 

Heidi Hirsto: En ole ihan hirveän tarkkaan seurannut, mutta silloin aineistokeräysvaiheessa näytti, että todellakin suurin osa oli lakkautettu. Ja sitä ennen moni niistä oli muuttunut sellaisiksi askartelulehdiksi, eikä niissä enää puhuttu raha-asioista. Mutta Hippo-lehti edelleen kyllä ilmestyy, mutta se ei ole enää sellainen samanlainen kulttuurinen ilmiö kuin mikä se aikanaan oli.

Anssi Marttinen: Tutkimukset ulottuvat myöskin nykyaikaan. Olet tutkinut muun muassa pankkien Twitter-viestintää. Puhutaanko siellä säästämisestä?

Heidi Hirsto: Kyllä siellä edelleen puhutaan. Keräsin aineiston, jossa oli hashtag, eli aihetunniste säästäminen tai aihetunniste sijoittaminen. Ja kyllä sitä säästäminen-aihetunnistettakin pankit käytti ja sillä merkitsi ikään kuin tämmöisen teeman siellä omassa viestinnässään.

Mutta ehkä merkille pantavaa on se, että niistä säästäminen-twiiteistä lähes puolet sisälsi myös sen aihetunnisteen sijoittaminen. Ja muutenkin säästäminen ja sijoittaminen näissä limittyy ja ikään kuin sekoittuu ja samastuukin toisiinsa.

Puhutaan rahastosäästämisestä ja tietysti osakesäästötili ihan sanaston kannalta.  Ja sitten toinen asia, mihin säästäminen sekoittuu näissä Twitter-viesteissä ja nykyajassa on kuluttaminen. Puhutaan tällaisesta ostamalla tai shoppaamalla säästämisestä, mihin liittyy nämä automaattiset sovellukset. Kun shoppaat, niin samalla menee joku osa sitten säästöön. 

Anssi Marttinen: Pankkeja on lukuisia. Eroavatko pankit toisistaan tässä säästämis- ja sijoittamispuheessa?

Heidi Hirsto: Kyllä eroaa. Erityisesti historiallisesti kun katsoo, niin meillä on hyvin erilaisia pankkeja. On tällaisia ideologisesti perusteltuja säästö- ja osuuspankkeja ja sitten meillä on liikepankkeja ollut.  Niissä on näkynyt eroja, ja niillä on myös erilaiset tehtävät ollut perinteisesti. Nykyään se ero on ehkä, no en ole ehkä tarkastellut tässä Twitter-aineistossa sitä kovinkaan tarkasti, mutta kyllä pankeilla on vähän erilaisia strategioita siinä, kuinka paljon ne ylipäänsä viestii tällaisessa yleisessä kanavassa kuin Twitter, niin kuin yhteiskunnallisina keskustelijoina.

Anssi Marttinen: Olet tutkinut säästämispuheita jo 1920-luvulta lähtien. Onko sieltä jäänyt mitään tähän nykypäivään?

Heidi Hirsto: Kyllä sieltä jotain on aina jäänyt ja jotain on tullut takaisinkin. Esimerkiksi vanhuuteen ja pahaan päivään varautuminen oli 1920-luvulla todella voimakas säästämisen motiivi näissä lehdissä.

Se välillä hävisi melkein kokonaan, että tuli enemmän tällaista harrastussäästämistä. Nyt tuntuu, että se on tulossa takaisin, ehkä senkin vuoksi, että ihmisille sälytetään yhä enemmän taas vastuuta omista eläkepäivistään ja omasta taloudellisesta pärjäämisestä.

Ja ehkä toinen asia, mikä on säilynyt, on säästöpossu. Säästöpossu symbolina näkyy jatkuvasti tuolla Twitterissäkin. Se ei ole menossa mihinkään.

Anssi Marttinen: Heidi, mitä pankkien kannattaisi erityisesti huomioida säästämis- ja sijoittamispuheessaan? Onko esimerkiksi jotain, mitä ne eivät tuo riittävästi esiin? Esimerkiksi vastuullisuutta. 

Heidi Hirsto: Kyllä, mun nähdäkseni vastuullisuus on sellainen asia, jota kaipaisin enemmän puheeseen, nimenomaan sijoittamisen osalta. Meillä on ollut erikoinen tilanne pitkään, että ikään kuin yhdellä sivulla puhutaan meidän omasta varainhallinnasta ja sijoitusrahastoista, ja kannustetaan kaikkia sijoittamaan ja huolehtimaan omista varoista.  Seuraavalla sivulla me ihmetellään, että miten tällaiset kasvottomat sijoitusyhtiöt ovat polkeneet työntekijöiden oikeudet ja jättäneet vanhukset heitteille. Näitä yhteyksiä ei oikeastaan missään avata. Kyllä mä näen, että erityisesti pankeilla olisi mahdollisuus tässä profiloitua vastuullisina toimijoina ja tuoda esille sijoittamisen vastuullisuusulottuvuuksia paremmin. 

Anssi Marttinen: Minä olen toimittaja Anssi Marttinen ja vieraana Oivalluksia-podcastin tässä jaksossa on Vaasan yliopiston viestintätieteiden apulaisprofessori Heidi Hirsto, joka on viime aikoina erityisesti tutkinut säästämiseen ja sijoittamiseen liittyvää viestintää. Heidi, mitä seuraavaksi tutkimuksessasi tapahtuu?

Heidi Hirsto: Minulla on ollut tutkimusavustaja keräämässä vielä lisää pankkien lehtiaineistoa, ja sitä alan perkaamaan.  Olen menossa esittämään tätä tutkimusta muun muassa Kanadaan, Torontoon konferenssiin ja Italiaan, Sardiniaan. Siellä saan hyviä kommentteja ja saan vietyä tätä viestiä eteenpäin ja testattua näitä ideoita. Pitäisi tietysti saada julkaisuja myös ulos, ja kyllä meidän tiimiltä on tulossa tänäkin vuonna jotain liittyen esimerkiksi joukkorahoitukseen ja sijoittamisen tulevaisuusmerkityksiin.

Anssi Marttinen: Heidi Hirsto, kiitoksia tästä juttutuokiosta. Mukavaa jatkoa sinulle.

Heidi Hirsto: Kiitos paljon.

Oivalluksia-podcast: Jakso 25: Tähtäimessä työhyvinvointi

Miehen ääni ja musiikkia: Oivalluksia on Vaasan yliopiston podcast.

Oivalluksia, Vaasan yliopiston podcast

Anssi Marttinen: Työhyvinvoinnista on tullut työpaikkojen kuuma peruna. Työvoimapulan kurittamissa yrityksissä ja organisaatioissa ei ole varaa työpahoinvointiin, joka näkyy vaihtuvuutena ja poissaoloina, huonona suoriutumisena ja ilmapiirinä, sekä lopulta työnantajamaineen heikkenemisenä. Työntekijöiden hyvinvoinnista kannattaisi siis pitää huolta, mutta miten? 

Minä olen toimittaja Anssi Marttinen ja vieraana Oivalluksia-podcastin tässä jaksossa on Vaasan yliopiston johtamisen professori Riitta Viitala, joka on tutkinut pitkään työhyvinvointia ja keskittynyt viime aikoina työhyvinvoinnin johtamiseen Fokus-hankkeessa.  Tervetuloa Riitta Oivalluksia-podcastin vieraaksi!

Riitta Viitala: Kiitos. 

Anssi Marttinen: Mitä se työhyvinvoinnin johtaminen oikein on? Onko se niitä henkilöstöhallinnon lähettämiä kyselyitä ja työterveyden järjestämistä vai mikä on se oikea kuva stereotypioiden takana? 

Riitta Viitala: Kyllä se noitakin on, mitä sinä mainitsit tuossa.  Kun kysytään, mitä on työhyvinvoinnin johtaminen, niin oikeastaan pitää kelata sieltä asti, että mitä se johtaminen ylipäätään on. Sehän tarkoittaa ihan jokaisen asian kohdalla periaatteessa samaa asiaa, että jollekin asialle määritellään tavoitteet, määritellään kriteerit, valitaan keinot, päätetään miten seuraamme keinojen tuloksellisuutta. Sitten tarvitaan jonkinlainen organisaatio, siellä on oltava roolit, kuka mitäkin osaa hoitaa ja mistäkin vastaa.  Jotkin resurssit - muutkin kuin käsiparit tarvitaan, täytyy olla budjetti, täytyy olla rahat varattuna eri asioille, täytyy olla yhteistyöverkosto,  siellä on muitakin kuin työterveys. Sitten pitää päättää tietysti vielä erilaiset aikataulut, tekemiset, foorumit, huolehtia siitä, että kaikki voi tapahtua ihan aikuisten oikeasti siellä työpaikoilla.  Ja lopuksi vielä kaikkea tätä rumbaa jatkuvasti seurataan ja arvioidaan.  Eli verrattuna siihen, miten on tyypillisesti ajateltu, niin johtaminen on määrätietoista ja tavoitteellista toimintaa, kun usein tämä työhyvinvoinnin kehittäminen, joka on ollut se vallitseva ajattelutapa,  niin se on ollut vähän semmoista ruiskeidenomaista ongelmiin tarttumista.

Anssi Marttinen: Työhyvinvointi ja työpahoinvointi puhuttaa nyt valtavasti. Miksi se on juuri nyt niin tärkeä aihe? 

Riitta Viitala: Kyllä mä veikkaisin niin, että yksi keskeinen syy on työvoimapula, ja siihen liittyen sitten ikärakenne. Monilla toimialoilla eläkkeelle lähtee läjäpäin valtavaa hyvää osaamista. Ihan saattaa olla, että jossakin organisaatiossa melkeinpä kolmasosa ihmisistä poistuu eläkkeelle jossain kymmenen vuoden aikajänteellä.  Sehän tarkoittaa sitä, että sen porukan, joka siellä on, joka sinne tulee, niin sen pitää olla äärimmäisen iskukykyistä. Koska jos nyt lähdetään tuosta työvoimapulan näkökulmasta, niin ensinnäkin on taisteltava, että saadaan niitä ihmisiä.  Nykypäivänä ihmiset eivät mene enää työpaikkoihin, missä tiedetään, että on huono fiilis, huono työilmapiiri. Sitten kun niitä ihmisiä sinne tulee, vaikka nyt nuoria työntekijöitä, niin jos siellä ei ole pitovoimaa, jos siellä ei ole sellainen tunne, että minun kokonaisvaltaisesta hyvinvoinnistani tässä talossa ollaan kiinnostuneita, niin ne jäävät äänestämään nämä nuoret aika herkästi jo jaloilla. Sitten kun mennään vielä tähän ikärakennekysymykseen, niin silloin kun siellä on lähes eläkeikäisiä ihmisiä, ja itsekin kun edustan sitä porukkaa, niin uskallan tässä sanoa ääneen sen, että mitä ikääntyneempi työntekijä on, niin sen enemmän niitä työkyvyn ja fyysisenkin työhyvinvoinnin riskejä on olemassa.

Jos niistä ei välitetä, niin sehän tarkoittaa, että ne viimeiset vuodet voi olla alitehokkaita.  Toinen asia on, että kun sitä eläkkeelle lähtöä tapahtuu, niin se taas tarkoittaa, että uusia ihmisiä tulee sisälle, jotka ovat entistä kriittisempiä sen suhteen, että minkälaisiin olosuhteisiin ne vaikka suostuvat menemään.  Nämä nyt ovat kaksi, mutta sitten kyllä näihin kietoutuu tämä raha.  Eli nyt organisaatiot ovat jo oikeastaan muutamia kymmeniä vuosia toimineet sellaisella periaatteella, että mitään ei saa olla varastossa, mitään löysiä ei missään. Eli liinataan (lean-johtaminen) ja ohennetaan kaikki prosessit, kaikki organisaatiot niin,  että joka ainoan tapin siellä henkilöstössä pitää olla jatkuvasti iskukykyinen.  Siellä ei ole varaa, kun kenenkään ei olla siipeilemässä toisten turvin. Tämä tarkoittaa sitä, että siitä iskukyvystä pitää silloin huolehtia.

Anssi Marttinen: Osalle firmoista työhyvinvointi taitaa olla myöskin strateginen kysymys? 

Riitta Viitala: Kyllä. Minä olen viimeksi tänä aamuna keskustellut erään meidän alueella olevan startup-yrityksen, kasvuyrityksen johtajan kanssa, joka kertoi, että heillä on kolme strategista painopistealuetta, ja yksi niistä on nimenomaan henkilöstön fiilis ja hyvinvointi.  Se on kyllä kerta kaikkiaan ilahduttavaa, että se on nyt tajuttu, että se on ihan aidosti kilpailukeino. Silloin kun väki on iskukykyistä niin psyykkisesti, sosiaalisesti kuin fyysisestikin, niin sieltähän tulee innovaatioita ja sieltä tulee sitoutumista ja sieltä tulee oikeastaan myöskin sitä toivotunlaista työsuoritusta. 

Anssi Marttinen: Millainen työhyvinvoinnin johtaminen on sitten hyvä? Entä millainen on huonoa?

Riitta Viitala: Hyvää on se, että se ylipäätään on ajateltu. Että organisaatiossa ylin johto oikeasti rauhassa sen firman asiantuntijoiden kanssa,  jotka nyt yleensä ovat henkilöstöammattilaisia ja työsuojeluammattilaisia muun muassa, esihenkilöitä myöskin, ovat istuneet alas ja miettineet, että mikä meillä on tämä tilanne, mitä täällä kannattaisi tehdä, mikä on mahdollista tehdä, ja sitten ihan rauhallisesti, suunnitelmallisesti ja harkiten ja riittävästi resursoiden se tehdään.  Ei se sen kummempaa ole. Ja sitten mikä on huonoa, niin huonoa on tämmöinen umpimähkäinen, reagoiva, haulikolla ammuttu toiminta. Pahimmillaan meilläkin on tutkimuksissa tullut vastaan joku organisaatio, vaikka nyt pk-yritys, jossa pannaan ihan jäätävä määrän rahaa vuodessa työhyvinvointiasioihin. Ja sitten kuitenkin samaan aikaan työhyvinvointikyselyt huutavat punaista. Ja silloin kysymys kuuluu, että mikä siinä on, että näiden toimien ja sen tilanteen välillä ei ole siltaa.  Ja se on esimerkki huonosta (työhyvinvoinnin johtamisesta).  Eli siellä ei ole tutkivalla otteella oikeasti selvitetty, että mitä täällä kannattaisi tehdä, eikä sitten ole tartuttu rauhallisesti, tavoitteellisesti ja määrätietoisesti niihin asioihin.

Ja monesti tämmöinen tilanne seuraa tilanteesta, jossa ylin johto ei ole herännyt.  Että ne henkilöstöammattilaiset jossain takanurkassa, niin kuin suunnilleen vielä kaikkien kiireidensä keskellä vasemmalla kädellä, ilman riittäviä resursseja, joutuvat yrittämään auttaa esimerkiksi vaikka poissaolojen problematiikkaa tai sitten työterveyden tuottamia viestejä vastaan, keksiä jotakin.  Mutta jos ei siellä johto ole mukana ja lämpene, niin kyllä heidän keinot ovat aika vähissä.

Anssi Marttinen: Vaasan yliopisto on kehittänyt Fokus työhyvinvoinnin johtamiseen -hankkeessa, yhteistyössä hankkeen muiden korkeakoulujen kanssa uuden menetelmän työhyvinvoinnin johtamiseen.  Kerrotko lyhyesti tästä hankkeesta ja etenkin tästä uudesta menetelmästä - ja miksi päädyitte kehittämään menetelmää, eikä esimerkiksi vaikkapa vaan valistusta hyvistä käytänteistä?

Riitta Viitala: No ensinnäkin hankkeesta muutama sana.  Meitä on tosiaan kymmenkunta yliopistoa ja korkeakoulua eri puolilta Suomea lyönyt hynttyyt yhteen jo muutamia vuosia sitten. Siinä on ajatuksena ollut tuottaa konkreettisia työkaluja työhyvinvoinnin johtamisen kehittämiseen.

Eli kaikki osapuolet, jotka ovat mukana, ja tosiaan olen iloissani siitä ja ylpeä, että Vaasan yliopisto on siinä mukana, niin tavallaan se johtuu tai juontaa vähän juurensa myös jonkinlaisesta turhautumisesta, että me kaikki ollaan tehty töitä jopa yli kymmenen vuotta työhyvinvoinnin äärellä ja ollaan seurattu sitä, että toki tämä valistus on auttanut asiaa, tietoisuus on levinnyt,  yhä useampi tietää jo, että tosiaan kyse on rahasta, mutta myös sen lisäksi hirveän paljon muustakin, vaikkapa innovaatiokyvystä ja niin edelleen.

Mutta me silti nähdään, että se valistus ei ihan loppuun saakka riitä.  Ja syy siihen, että pelkkä tietoisuus, pelkkä valistus ei meidän mielestä riitä, niin on siinä, että todella monet yritykset, ja etenkin tuommoiset pienet ja keskisuuret yritykset, niin ne rimpuilevat aika pienten resurssien kanssa.  Että siellä on johtamisen kehittämiseen yleensäkin aika vähän aikaa ja käsipareja.  Ja silloin se, että me pelkästään huudetaan, että ryhtykääpäs nyt kehittämään työhyvinvoinnin johtamista, ja se on parhaimmillaan tätä, niin sehän voi tuottaa pahimmillaan vain hirveää turhautumista, että no miten, millä resursseilla.  Joten me otettiin sitten härkää sarvista ja ryhdyttiin katsomaan, että mitä semmoisia keinoja voisi olla, että me voitaisiin tarjota kättä pidempää sen asian ratkaisemiseen, että mitä siellä yrityksessä kannattaisi tehdä.

Että se alkupiste edes selkiytyisi, että ei tulisi semmoista oloa, että nyt elefantti pitäisi niellä kerralla, vaan että meidän tämän työkalun ja meidän menetelmäpakin avulla siellä pystyttäisiin hyvin harkiten katsomaan, että mikä se yksi asia on, tai mitkä ne kaksi asiaa ovat. Mitkä nyt kolmen vuoden sisällä, mitkä ehkä viiden.  Ja mikä on meidän prioriteettijärjestys, ja mitkä asiat meillä on jo kunnossa, että ei meidän kannata niiden kanssa nyt paukkuja sitten turhaan uhrata. Niin me sitten ryhdyttiin yhdestä nurkasta lähestymään. Ja se on se, että tarjotaan työkalu, jonka avulla ne voi tehdä tämmöisen kuntokartoituksen, että missä jamassa meidän työhyvinvoinnin johtaminen tällä hetkellä on.  Ja tämä kuntokartoitustyökalu on oikeastaan kolmenlainen.

Yksi on tämmöinen erittäin laaja ja pitkälle viety (kuntokartoitus), joka itse asiassa menee jo aika pitkälle nyansseihin, ja yksityiskohtiin, on hyvin monipuolinen.  Ja se soveltuu semmoisille julkisorganisaatioille ja yrityksille, joissa on jonkin verran jo tietysti ja kokonaisvaltaisesti työhyvinvointia edistetty, esimerkiksi joitakin vuosia.

Sitten on semmoinen kevyempi versio siitä, joka sopii erityisen hyvin pienille yrityksille, mutta myös muille, joissa lähdetään oikeastaan aika alkupisteestä.  Se on semmoinen kevennetty versio sisällöllisesti pääosin, kuitenkin rakenteellisesti sama. 

Ja sitten tämä kolmas, joka on tämä Vaasan projektin tuotos, niin meillä on keskitytty sitten tekemään semmoinen versio, joka soveltuu erityisen hyvin pk-yritysten johtoryhmien käyttöön,  jotka haluaa vähän niin kuin johtoryhmätasolla herätellä keskustelua,  että missä meillä työhyvinvointi menee.  Nämä kaksi muuta toki soveltuvat myös johtoryhmille, mutta ne ovat sen verran jo työhyvinvointiin pidemmälle meneviä, että ne varsinkin soveltuvat semmoisiin yhteistyöryhmiin, missä on aika lailla jo pitkälle vietyä henkilöstöjohtamisen asiantuntemusta.  Mutta tämä meidän johtoryhmätyökalu, niin se on tämmöinen enemmänkin strategisesta johtamisen kulmasta tuleva, ja siten sopii hyvin semmoisiinkin yrityksiin, missä ei ole henkilöstöjohtajia, henkilöstöpäälliköitä, vaan esimerkiksi toimitusjohtajalla on aika paljon "hands on" henkilöstöjohtamisen kysymyksissä. 

Anssi Marttinen: Tässä kehittämässänne menetelmässä yritykset voivat tosiaan täyttää työhyvinvoinnin johtamisen arvioinnin, jossa on 20 kysymystä, ja tämän vuoden maaliskuussa 114 yritystä oli tehnyt tämä arvioinnin. Millainen kuva työhyvinvoinnin johtamisen tilasta tuli näistä arvioinneista?  Missä olivat suuremmat haasteet, ja oliko toisilla yrityksillä enemmän vaikeuksia kuin toisilla?

Riitta Viitala: Kyllä, ensinnäkin sen verran taustasta, että tuo pieni aineisto, josta ei kauhean pitkälle vietyä tilastollisia päätelmiä vielä uskalla tehdä, niin se oli ikään kuin tämmöinen pilottivaiheen aineisto, mutta se on hyvin monipuolinen, että siellä on edustettuna toimialat kyllä todella rikkaasti.  Nythän se on avoin sitten koko Suomen kaikille organisaatioille, että nyt me tullaan jatkossa saamaan siitä sitten massiivisempia datoja. Mutta kyllä oli eroja, että suuret yritykset, eli yli 250 työntekijän yritykset, niin kyllä ne sai 20 kysymyspatteriston arvioitavan asian alueella, kysymyksiä kuhunkin tietysti sisältyy useita, niin ne saivat periaatteessa karkeasti katsoen niin parhaimmat arviot. Tämä on itsearviointia, mutta se on autettu niin pitkälle, että kyllä me nyt aika hyvin luotetaan, että se osuu kohtuullisella tarkkuudella todellisuuteen.  Ja ei se ole mikään ihme, kun ajattelee näitä maailmanluokan yrityksiä, mitä Vaasassakin on, niin siellähän on leegio pitkälle vietyä työhyvinvoinnin osaamista, ja siellä on hyvin varustetut henkilöstöfunktiot. Siellä on henkilöstöjohtajat, siellä on työterveys ja muu yhteistyö pitkälle vietyä ja niin edelleen, että en ihmettele sitä lainkaan, mutta heillekin löytyi ne omat heikommat kohtansa. Sitten toinen ääripää on nämä ihan pienet, tosin meillä on niin pieni aineisto, ettei uskalla oikeastaan tätä ääneen sanoa, mutta sanon kuitenkin.  Eli silloin, kun yritys on ihan pieni, että se on vähän kuin perhe tai kasvuyrityksen kaveriporukka tai muu, niin siinä se on se kaikkien hyvinvointi, se on oikeastaan siinä sylissä koko ajan, ja ollaan toisten melkein pulssilla kiinni, ja jos ei ole mitään henkilösuhdetulehtumia, niin se aika lailla itsessään jo kantaa sitä porukkaa, ja siinä voi toinen toistaa helposti tukea. Mutta sitten siinä välissä on ne ongelmatapaukset, ja kaikkein ongelmallisimmassa jamassa on 50-250 työntekijää työllistävät yritykset. Tämä johtuu siitä, että siellä on väkimäärä jo niin suuri, että ei ne ole enää kellään yksittäisellä ihmisellä edes mitenkään hanskassa.  Siellä alkaa massaa olla niin paljon, että ei muista ihmisten nimiä välttämättä edes, saatikka, että tiedettäisiin oikeasti, että miten siellä ihmiset voivat. Ja samaan aikaan siellä monta kertaa laahaa tämä organisaation rakenne pahasti perässä.  Meilläkin on tullut vastaan parisadan ihmisen yrityksiä, missä ei ole esimerkiksi henkilöstöpäällikköä, ei henkilöstöjohtajaa. Eli kellään ei ole siellä oikeastaan roolissa sellaista luonnollista ja myöskään määriteltyä kunnon vastuuta, että sinä vastaat meidän talossa siitä, että hyvinvointia johdetaan ja hoidetaan tavoitteellisesti, ongelmalähtöisesti, faktaan perustuen, järkevästi valituin keinoin ja että sitä mitataan ja arvioidaan koko ajan. Ei sellaista rakennetta ole tukena.

No silloin kun sitä ei ole tukena ja samalla monesti firmat kasvavat kovaa kyytiä, niin se jää jalkoihin.  Että tapahtuu oikeastaan työtapaturma.  Ja monesti sitten siellä tapahtuukin sillä lailla, että käänne tapahtuu siinä kohtaa, kun tämä oikeastaan aika katastrofaalista tapahtuu, että esimerkiksi poissaolot karkaavat alan keskiarvoihin verrattuna hälytysrajoille. Ja tässä meidän tosi hyvä kumppani kaikkien, jotka yritetään työhyvinvoinnin eteen saada kehitysaskelia yhteiskunnassa aikaiseksi, on työeläkevakuuttajat. Heillä on aika hyvä palvelutarjonta ja työhyvinvointikyselyt näillekin yrityksille. Ja monta kertaa sitä kautta he saavat sitten sen hälytysmerkin.  Ja toki poissaoloja ja tämmöisiä yleensä seurataankin.  Mutta tosiaan siellä on aivan valtava sarka ja hirveän paljon tehtävissä. Ja kohtalaisin vähillä tempuilla siellä saataisiin aika dramaattinen parannus.

Anssi Marttinen: Minkälaisia ovat sitten esihenkilöiden valmiudet?  Voisiko niitä parantaa esimerkiksi johtamiskoulutuksella? 

Riitta Viitala: No joo, palataan vielä tähän pieneen pilottiaineistoon, mikä meillä on. Siellähän kaiken kaikkiaan suunnitelmallisuus oli heikko lenkki. Itseasiassa kaikilla yrityksillä.  Osa sitä, että sieltä puuttuu suunnitelmat, vuosikellot, foorumit, aikataulutus, että mitä toimenpiteitä meidän talossa systemaattisesti tehdään, että työhyvinvointi edistyy eikä heikkene. Siellä keskellä yhtenä aika luontevanakin kylkiäisenä on se, että esihenkilöiden valmiudet ovat aika heikot.  Itseasiassa se sai tässä aineistossa ihan sieltä huonoimmasta päästä arviot kaikissa yritysten kokoryhmissä. Se on ihan selvää, että silloin kun ei ole karttaa olemassa yritystasolla tai organisaatiotasolla, niin eihän sillä kartalla osaa liikkua yksittäinen esihenkilökään.  Kun ei se tiedä, mikä se kartta on, ei tiedä reittiä, ei tiedä rasteja eikä mitään. Eli tähän kaiken kaikkiseen tavoitteellisuuteen ja suunnitelmallisuuteen yleensä parhaimmillaan sisältyy se, että myös esihenkilöiden rooli työhyvinvoinnin edistämisessä määritellään.  Myös määritellään ne asiat, ne teot, ihan ne toimenpiteet arjessa.  Mitä sinä teet, kun sinä edistät? Se voi olla esimerkiksi näinkin perusasia, joka ei ole vielä perusasia kaikissa yrityksissä, että meillä esimerkiksi tässä firmassa on varhaisen välittämisen malli.  Se tarkoittaa tätä, sinulta se tarkoittaa tätä, ja työterveys tukee näin.  Se voi olla näin konkreettinen ja pieni asia. Sitten se voi tarkoittaa toki ihan valmennusta, että mitä se työhyvinvointi on, mistä se koostuu, miten se muotoutuu, mikä siihen vaikuttaa, mihin se vaikuttaa.  Suurimmaksi osaksi varsinkaan tässä ongelmaryhmäyritysryppäässä, siellä on monesti niin kova meno päällä ja sata muuta rautaa tulessa, että tämä voi hautautua todella pitkäksi ajaksi ennen kuin siihen tartutaan.

Suurissa yrityksissä tälle on tehty jo vuosikymmenet monesti jotain, ja pienissä yrityksissä se on taas se käsityömäisyys, perhemäisyys siinä läheiset suhteet luonnollisesti, jossa se ongelma ei välttämättä pääse niin pahaksi. Kyllä sinä nyt osuit kyllä tämmöisen yhteen akilleen kantapäähän. Ja itse olen sitä mieltä, että jos pitäisi sanoa, että käyttäkääpä nyt x euroa tai x tuntia johonkin työhyvinvointia edistävään asiaan,  niin kyllä minä lähtisin sieltä esihenkilöpäästä ja lähtisin heidän kanssaan yhdessä pohtimaan, että mitä me tässä meidän talossa voitaisiin porukalla tehdä, tarpeeksi pienet askeleet, että saadaan ne otettua,  tarpeeksi helpot konkreettiset keinot, mutta joiden me uskottaisiin vaikuttavan niihin meidän ongelmiin.  Se ei tarkoita sitä, että niitä pitäisi aina hirveästi esihenkilöitäkään kouluttaa, vaan yhdessä heidän kanssaan voisi ne road-mapit, jonkunlaiset esimiesstepit siellä suunnitella.

Anssi Marttinen:  Työhyvinvoinnista on siis tullut työpaikkojen kuuma peruna.  Minä olen toimittaja Anssi Marttinen, ja vieraana Oivalluksia-podcastin tässä jaksossa on Vaasan yliopiston johtamisen professori Riitta Viitala, joka on tutkinut pitkään työhyvinvointia ja keskittynyt viime aikoina työhyvinvoinnin johtamiseen Fokus-hankkeessa.  Riitta, millaisia tavoitteita teillä on tämän Fokus työhyvinvoinnin johtamisen -hankkeen osalta?  Eli millaista lopputulemaa toivotte?

Riitta Viitala: Tässä vaiheessa, kun hanke on päättymässä, ja meidän Vaasan päässä täällä viimeinen seminaari, tai seminaari onkin keskiviikkona, muualla Suomessa niitä vastaavia on jo pidetty, niin kyllä minä sanon ihan suoraan, että tällä hetkellä ihan se ensimmäinen ja konkreettisin tavoite on, että mahdollisimman monet yritykset ja julkisorganisaatiot tulisi tietämään, että tämä arviointityökalu on tyrkyllä.  Ja se ei ole pelkästään se arviointityökalu, vaan me ollaan porukalla rakennettu siihen kylkeen todella kattava, massiivinen työkalupaketti. Ja tämä kaikki on tarjolla ilmaiseksi semmoisella nettisivulla kuin fokukseen.fi.

Minä toivon, että kun tuhat organisaatiota löytäisi sen työkalun ja käyttäisi, niin olisin siihen jo tyytyväinen.  Ja joka kerta, kun siitä yksikin menisi yli, niin aina vain tyytyväisyys lisääntyisi. Ihan sen takia, että itsearviointi on äärimmäisen tehokas tapa tulla tietoisemmaksi siitä, että missä me nyt ollaan, asemoida se oma tilanne jonkun tärkeän asian suhteen, joka työhyvinvointi totta kai kaikille on. 

Mutta sitten jos laajentaa tuosta, tuon se konkreettinen tavoite, niin kyllähän se tavoite on, että työhyvinvoinnin johtaminen ja työhyvinvointi asiana nousisi samalle tasolle kuin logistiikka, markkinointi, ostot, tuotanto, tuotekehitys, ihan mikä vaan muukin.  Normaalin liiketoiminnan ja minkä tahansa palvelutuotannon osa-alue. Ja se ei jäisi sinne vasempaan takanurkkaan lymyämään johonkin henkilöstöhallinnon yhdeksi pieneksi laatikoksi, koska se on niin strateginen asia. 

Anssi Marttinen: Kiitoksia Riitta Viitala vierailusta Oivalluksia-podcastissa. 

Riitta Viitala: Voi kiitos, ilo oli minun puolellani. 

Miehen ääni ja musiikkia: Oivalluksia on Vaasan yliopiston podcast, jossa tutkijamme keskustelevat ajankohtaisista teemoista ja ilmiöistä.

Oivalluksia-podcast: Jakso 24: Näkökulmia lähiöstä

Miehen ääni ja musiikkia: Oivalluksia on Vaasan yliopiston podcast, jossa tutkijamme keskustelevat ajankohtaisista teemoista ja ilmiöistä.

Anssi Marttinen: Onko lähiö luonnonläheinen onnela vai rapistuvien kerrostalojen ja palveluiden alakuloinen asuinalue, jossa on paljon työttömiä ja maahanmuuttajia? Usein lähiö on kuitenkin mainettaan parempi -  ainakin asukkaiden mielestä, mutta miten ehkäistä asuinalueiden eriytymistä ja kehittää lähiöistä entistä elinvoimaisempia asuinpaikkoja? Minä olen toimittaja Anssi Marttinen ja vieraana oivalluksia-podcastin tässä jaksossa ovat Vaasan yliopiston aluetieteen yliopiston lehtori Ilkka Luoto ja julkisjohtamisen yliopistotutkija Sanna Tuurnas. Luoto ja Tuurnen työskentelevät Vaasan yliopiston lähiö-Inno-hankkeessa, jossa tutkitaan lähiöiden kehittämistä ja asukkaiden osallistumista. Kohdealueina ovat Vaasan Ristinummi ja Olympiakortteli. Tervetuloa on Ilkka ja Sanna oivalluksia-podcastin vieraiksi.

Ilkka Luoto: Kiitos, kiitos.

Sanna Tuurnas: Kiitokset!

Anssi Marttinen: Ilkka Kerrotko lähemmin, että miten olet päätynyt tekemään lähiötutkimusta?

Ilkka Luoto: Jo siis sanotaan, että mulla on tausta tuolla maaseutututkimuksen maaseutukehittämisen puolella, ja sieltä käsin on sitten oikeastaan tullut tutuiksi nämä paikallisyhteisöt ja alueyhteisöt ja ihmiset, jotka kehittää omia asuinympäristöjä elinympäristöään. Ja sitä kautta oikeastaan on aika luonteva tulla myös tällaisiin lähiökehittämisen ja lähiöasumisen teemoihin mukaan. Että oikeastaan sitten sanotaan tässä hallintotieteen kontekstissa, kun on opettanut hallintotiedettä ja aluetiedettä, niin tavallaan myös hallinnon näkökulma on tullut siihen mukaan vahvasti. Elikkä, miten sitten näitä asuinalueita kehitetään yhdessä eri eri toimijoiden ja sektorirajat ylittävien koalitioiden kautta. Mutta tietenkin tää asukkaiden oma näkökulma on kauhean tärkeä. Se on ollut mulla aina silloin keskeinen omassa työssäni.

Anssi Marttinen: Sanna edustat eri alaa eli julkisjohtamista, mitä julkisjohtamisella on tekemistä lähiöiden kanssa.

Sanna Tuurnas: Joo no on kyllä julkisjohtamisella paljonkin tekemistä lähiöiden kanssa. Lähiöthän on osa kaupunkia ja tietenkin osa myös kaupungin johtamista, kaupungin konsernihallinnossa ja poliittisissa päätöksentekoprosesseissa tehtäviä päätöksiä. Eli tavallaan kuin se on hyvin hyvin olennainen osa myös julkisjohtamista. Se, mitä mitä esimerkiksi tuolla kaupungintalolla päätetään, vaikuttaa lähiöihin ja toisaalta mitä lähiöissä tapahtuu. Ainakin pitäis vaikuttaa sitten sinne kaupungin päätöksentekoprosesseihin myös.

Anssi Marttinen: Me puhumme lähiöistä, mutta miten lähiöt ovat ja milloin niistä alettiin oikein puhua?

Ilkka Luoto: No joo, voisi sanoa, että totta taustalla on varmaan varmaan ainakin tämmöinen kuin 60-70-luvulta alkanut teollistuminen, autoistuminen, pendelöinti, väestön vaurastuminen. Ja nämä ovat semmoisia tekijöitä, jotka on vaikuttanut siihen, että alettiin rakentaa nopeasti ja halvalla tällaisia betonilähiöitä, metsäsaarekkeita kaupunkien -  varsinaisen kaupunkirakenteen ulkopuolelle. Nää on niin oikestaan lähiön historiallista taustaa. No yhtä hyvinhän niitä voisi kutsua tässä mielessä kaukioiksi myös, että useimmiten ne sijaitsevat sen varsinaisen kaupunkirakenteen ulkopuolella. Ja tietenkin siinä näkyy se hyvin se kehitys 70-luvulla: Tultiin työn perässä tänne kaupunkeihin,  alettiin perustamaan perheitä ja luotiin niitä elämän edellytyksiä näissä lähiöissä. Nämä lähiöt on ollut hirveän tärkeitä suomalaisessa yhteiskunnallisessa kehityskaaressa. Ne on ollut tärkeitä paikkoja monille ihmisille ja perheille, kun on lähdetty luomaan ja rakentamaan tulevaisuutta. Kyllähän ne on vahva osa meidän yhteiskuntaa ja kulttuuria. Nyt ne toki sitten muuttaa muotoaan ajan kuluessa. Ja me ollaan nyt sitten sieltä se 70-luvulta tultu aina tänne 2020-luvulle asti, että tilanne nyt näyttää lähiöissäkin vähän toisenlaiselta, että siellä on silloin ihan uudenlaisia värejä ja tuoksuja ja mielenkiintoisia yhteisöjä.

Anssi Marttinen: Miten lähiöt ovat kehittyneet Suomessa?

Ilkka Luoto: Jossakin vaiheessahan siis -  Se 70-luvun aika oli sitä semmosta aikaa, että lähiöt oli jossakin vaiheessa monoliittisia, homogeenisia asukkaidensa puolesta. Ja sitten kun tultiin tonne 90-luvulle sen laman aikoihin, niin silloin alkoi tulemaan tällaisia uudenlaisia värejä ja negatiivisia piirteitä myös tähän lähiöpuhuntaan. Myös maahanmuuttopolitiikkahan tuli tähän aikaan aika vahvasti mukaan. Me saatiin pakolaisia Suomeen 90-luvulta 2010-luvulle tultaessa kymmenkertainen määrä, siis ulkomaalaistaustaisia ihmisiä tuli Suomeen. Ja tämä tämmöinen näkyy myös lähiöiden kehittymisessä samaan aikaan. Sitten ehkä se laman aika ja siihen liittyvät ehkä tämmöiset niinkuin pahoinvointiin liittyvät tekijät myös tuli lähiöihin. Mutta sit taas, kun ollaan tultu sieltä tänne lähemmäksi tätä päivää, niin voi sanoa, että lähiöistä on tullut kauhean mielenkiintoisia paikkoja, niissä on omalaatuista kulttuuria, mielenkiintoisia etnisiä yhteisöjä ja hyvin vahvoja sellaisia, ja ne ovat rikastuttaneet sitä hyvinkin paljon sitä semmoista, voisiko sanoa valtaväestön luomaa mielikuvaa siitä, mitä lähiöt on tai mitä lähiöt tai lähiöasuminen edustaa. Tämä muutos on ollut äärimmäisen mielenkiintoista seurata, ja se on osa myös tätä meidänkin tutkimushanketta, tän tyyppisten kysymyksien tarkastelu.

Sanna Tuurnas: Toki tietysti, vaikka vaikka näitä positiivisiakin sävyjä on niin ehkä enemmän - varsinkin mediassa korostuu myöskin lähiöihin linkitettävä segregaatio eli asuinalueiden ja niiden asukkaiden eriytyminen erilaisille alueille, ja tämä segregaatiokysymys on myös oli osa tätä lähiöohjelmaa, ja sen tavallaan taklaaminen oli tässä eri ministeriöiden yhteinen ja ympäristöministeriön koordinoiman lähiöohjelman yks tämmönen teema. Ja tähän segregaatiokysymykseen myös tää meidän Lähiöinno-hanke sitten halusi pureutua.

Anssi Marttinen: Olette tutkineet nyt kahta sellaista asuinaluetta eli Ristinummea ja Olympiakorttelia. Ja kerrotteko hieman lähemmin tästä hankkeesta?

Ilkka Luoto: Tuosta hankkeesta itsestään voisi vielä vielä sanoa, että tämä on tosiaan tuota kaksivuotinen hanke, ja ympäristöministeriön lähiöohjelmaa osana on sitä tutkimuspuolta, että ympäristöministeriö rahoittaa myös sitä kehittämispuolta ja Vaasan kaupunki on mukana tuossa Ristinummen osalta sen kehittämishankkeen tiimoilta. Että me ollaan on tehty jonkun verran yhteistyötä, mikä on ollut ollut tosi tosi hedelmällistä meidän kannalta. Ja meidän tässä hankkeessa on 8 tutkijaa.  Sanna on täällä mukana täällä tänään ja Tuomas Honkaniemi, Hanna Heino, Sofi Perikangas, Johanna Kalliokoski, Tommi Lehtonen ja Maria Niskavaara on myös meidän tutkijoita. Ja nyt tämä hanke on tulossa päätökseensä,eli on jonkinlainen tilinpäätöksen aika, että me ollaan kovasti kirjoittamassa erilaisia tutkimuspohjaisia artikkeleita, mutta myös nyt tekemässä tämmöistä yleistajuisempaa raporttia. Näistä alueista voisi sanoa vielä, että nämähän on varsin erilaisia, siis tämä Ristinummi ja Olympiakortteli. Että Ristinummi sijaitsee tuosta keskustasta itäkaakkoon semmonen seitsemän kilometriä. Se edustaa tyypillistä tämmöistä satelliittilähiökeissiä sieltä 70-luvulta. Ja sit taas tämä Olympiakorttelin alue on selkeästi huomattavasti pienempi lähes keskustan tuntumassa Vöyrinkaupungissa sijaitseva alue. Näitä yhdistää Sannan mainitsemat segregaatiokehityksen indikaattorit sekä myös tämmöinen mainehaitta, joka on jossakin määrin ohjannut sitä, miksi me ollaan kiinnostuttu just näistä kahdesta alueesta, toinen on huomattavasti isompi, siellä on 7000 asukasta. Vöyrinkaupungin tilastoalueella on 4000 asukasta ja itse Olympia korttelissa niitä on huomattavasti vähemmän, joku 600-700 asukasta. Elikkä näiden indikaattoreiden perusteella ollaan niitä tutkittu ja tämän mainehaitan perusteella myös.

Anssi Marttinen: Miten te lähditte tutkimaan näitä asuinalueita?

Sanna Tuurnas: Meillähän oli niin kuin tavallaan siinä taustalla ajatus siitä, että meitä kiinnosti se, että miten uusia ideoita, jopa innovaatioita voisi löytyä siitä kautta, että me kuullaan laajasti erilaisia toimijoita, jotka jotenkin on yhteyksissä sekä sekä Ristinummeen että Olympiakortteliin. Ja meillä oli vahvasti tässä sellainen ajatus siitä, että me halutaan näitä paikallisia asukkaita myös mukaan. Viimeisen kahden vuoden aikana me ollaan tehty paljon tämmöistä ihan jalkautumistyötä. Me ollaan käyty paljon tämmöisiä keskusteluja asukkaiden kanssa. Me ollaan oltu tuolla Ristinummella sekä Olympiakorttelissa. Meillä oli ideana alun perin sellaisia järjestää tämmöisiä niin sanottuja focus group -keskusteluja, missä sitten tulisi mahdollisesti mukaan erilaisia asukasryhmiä, mutta sittenhän tuli tietenkin, kun tämä on viimeisen parin vuoden aikana toteutettu tää hanke, tää koronakriisi tuli meidän meidänkin hankkeeseen väliin ja mullisti suunnitelmat. Ja esimerkiksi nyt näin tämmöiset Focus Group -keskustelut, joita me kutsuttiin tässä Community Urban Planning Labseiksi, elikkä CUPL-sessioiksi, niin me jouduttiin siirtämään ne verkkoon. Eli ehkä me tavallaan sitten käytiin onlinemoodissa sitten näitä keskusteluja erilaisten asukasryhmien kanssa. Sitä meillä on ollut paljon opiskelijoita. Ilkan vetämällä kurssilla opiskelijat on myös jalkautunut näille alueille ja keskustellut asukkaiden kanssa,  kysellyt erilaisia arkeen liittyviä kysymyksiä: turvallisuudesta ja lempipaikoista, hyvistä ja huonoista puolista ja näin. Sitten meillä on ollut vielä lisäksi laajasti ollaan haastateltu erilaisia toimijoita tuolta kaupungin puolelta ja järjestöjä, yhteisöjä, seurakuntia, marttoja ja setlementtiä, on ollut monenlaisia näkökulmia - se on ollut meillä koko tässä hankkeessa se idea, että halutaan kuulla laajasti laajasti erilaisia näkemyksiä.

Anssi Marttinen: Miten asukkaat sitten suhtautui näihin haastatteluihin?

Sanna Tuurnas: Palaute on ollut heti alusta asti siellä sellaista mun mielestä kiitollista siitä, että kiva, että te olette kiinnostuneita, ja on ollu valtavasti ajatuksia siitä alueen kehittämisestä ja on tullut sellaista palautetta, että on tosi tärkeää, että meiltä kysytään ja kuullaan. Ja on ollut myös sellaisia kommentteja, että ehkä ei oo aina koettu, että on tultu kuulluksi ja että on niitä ajatuksia saatu kerrottua. Että tässä tavallaan osaltansa tää hanke esimerkiksi ehkä on nähty sellaisenaan myös väylänä ja mahdollisuutena saada sitä omaa ääntä ja niitä omia ideoita kuulluksi.

Anssi Marttinen: Mitäs näiden asukkaiden keskusteluista, toimijoiden haastatteluista ja teidän tekemästänne muusta tutkimuksesta käy sitten ilmi? Maine taisi olla aika tärkeä asia.

Ilkka Luoto: Joo, siis voisi sanoa, että järjestetään näissä meidän CUPL-sessioissa, mitkä Sanna tuossa mainitsikin, niin nousi tää maineteema aika vahvasti esille. Elikkä siellä siellä tavallaan tunnistettiin se se maine, mutta se on jännittävää, että se on kaksijakoista. Se on hyvin kaksijakoista, eli asukkaat itse eivät sitä välttämättä nähneet huonona sitä mainetta, vaan he kokivat, että nämä asuinalueet on paljon viihtyisimpiä, kun tää ulkoinen maine tai yhteiskunnallinen tarinankerronta antaa ymmärtää. Elikkä tavallaan sitä mainetta tuotetaan näiden asuinalueiden ulkopuolella eri tavoilla ja eri tarkoitusperiä ehkä silmällä pitäen - niitä nyt sen kummemmin miettimättä. Mutta tavallaan siis tää asukkaiden oma kokemus on toisenlainen. Toisaalta myös tää maine tuotti mielenkiintoisia tulkintoja, kun opiskelijoiden kanssa kuljettiin tuolla alueella ja etenkin siellä Ristinummella, niin huomattiin, että nuorilla ihmisillä tämmöinen rosoinen, jopa vähän pelottava maine, niin saattoi olla tämmöinen ylpeydenaihe. Elikkä tavallaan tää kääntyi tämä niin sanottu mainehaitta jossakin määrin ylösalaisin. Eli tavallaan koettiin se maine, kertomus tai diskurssi osaksi sitä semmoista kuin nuorison omaa identiteettirakennusaineistoa. Elikkä nähtiin se, että voi olla ihan coolia sekin, että joku ei halua tulla Ristinummelle, koska se on jotenkin pelottavaa, ja sitte todettiin heti perään meille, että no eihän se oikeasti ole kauhean pelottava paikka. Siis näihin mainekertomuksiin, jos mä nyt nopeasti kertaan, niin siellä saattaa olla kuitenkin joitakin, jotka on kiinnostuneita näistä tutkimuksellisista valinnoista. Siellä se löydettiin 4 diskurssia: Yksi oli tää menneisyyteen liittyvä diskurssi - tällainen nostalgia, joka liittyi näihin lähiöihin. Ja sit oli tää tämmöinen presentaatio - elikkä se, mitä sieltä näkyy ja mitkä asiat symboloi tiettyjä asioita ja minkälainen se on esteettisesti se lähiö ja sitten representaation diskurssi, miten tätä tuotetaan uudestaan tätä lähiökerrontaa niin kuin median kautta esimerkiksi ja sit tämmöinen tulevaisuuteen suuntautuva diskurssi, joka oli aika positiivinen. Ja tää tulevaisuuteen suuntautuva diskurssi just kiinnittyi näihin asioiden asioihin. Esimerkiksi siellä Olympiakorttelissa mainittiin aika usein tää Vaasa station-hanke, että saattaa muuttaa sita dynamiikkaa siellä alueella aika hurjasti tää mmonitoimikorttelihanke, joka on nyt monipolvisen päätöksenteon jossakin vaiheessa tällä hetkellä. Ja sit samoin tää akkuteollisuuden sijoittuminen sinne ikään kuin Strömbergin perinnön jatkeeksi sinne Ristinummen no, ehkä ei nyt välittömään läheisyyteen mutta kuitenkin suhteellisen lähelle, niin se luo semmosia toiveikkaita tulevaisuuden kuvia sille alueen kehittämiselle ja sen asuntokannan uudistamiselle.

Anssi Marttinen: Ehkä asukkaat ovat siis toiveikkaita, mutta mitä tuo huono maine aiheuttaa sitten kun edelleen voidaan sanoa, että Ristinummella ja Olympiakorttelilla sellainen on?

Ilkka Luoto: Sehän on asia, joka vaikuttaa monikerroksellisesti. Eli voidaan sanoa, että kaupungin päättäjät, politiikot, viranhaltijat ja muut, ne tietenkin niin kuin seuraa sitä keskustelua. Ja kun me ollaan suhteellisen pienessä tai keskisuuressa kaupungissa, niin nämähän tunnetaan hyvin nämä tietynlaiset maineeseen liitetyt tarinat ja keskustelut. Yhteiskunnallinen maineen luomiseen liittyvä tarinankerronta on vahvasti tiedossa. Elikkä tämäntyyppiset tekijät hän vaikuttaa myös siihen halukkuuteen, miten näitä alueita kehitetään. Ja sen takia ois kauhean tärkeätä, että me ymmärretään se alueyhteisönä, että me tuotetaan myös sitä toisenlaista kerrontaa, sitä vaihtoehtoista positiivista kerrontaa näistä alueista ja viestitään sillä tavalla niiden kehittämisen suhteen, koska se on oikea tie sitten kun me mietitään, että miten näitä kehitetään näitä alueita.

Anssi Marttinen: Niin voiko lähiön mainetta parantaa?

Sanna Tuurnas: Ei varmaan mitään helppoja tapoja on sinänsä olemassa, mutta paljon esimerkiksi näissäkin haastatteluissa tuli sellaista kuin hyvin ruohonjuuritasolta lähtevää näiden asukkaiden semmoista mainetyötä, että he jatkuvasti korostaa niitä hyviä puolia. Esimerkiksi tuo esille erilaisissa yhteyksissä niitä: vaikka luonnonläheisyyttä Ristinummella tai yhteisöllisyyttä Olympia-korttelissa tai tällaisia asioita. Ja tavallaan voi ajatella myös, että tällaiset pienet teot voi olla tosi tärkeitä tavallaan tämmöisenä niin sanottuna vastadiskursseina sellaiselle kuin, mikä voi tulla ulkoa päin enemmänkin sitä. Media esimerkiksi tuo esille kuin useissa tämmöisissä, niin kuin negatiivisessa valossa, että jos jotakin on tapahtunut just vaikka Ristinummella tai olympiakorttelissa, niin myös se alue siinä mainitaan. Mutta että tällaiset positiiviset vastatarinat Ja tietysti tällaiset isot hankkeet, niin on tietysti omiaan myös tuomaa tuomaan ja parantaa sitä mainetta. Toki tietysti vaatii myös kaupungilta ihan konkreettisia toimenpiteitä joskus tällainen on tämmöinen asuinalueiden parannustyö, että se on ehkä enemmän vielä semmoista ihan strategista: Korjauskelvottomien rakennuksien purkaminen, uudisrakentaminen. Että ne ihmiset siellä alueilla, mutta myös alueiden ulkopuoliset ihmiset näkee, että tässä on myöskin jotakin potentiaalia ja tänne halutaan jotakin tuoda ja kehittää.

Anssi Marttinen: Sanna tuossa ottikin esiin tuon yhteisöllisyyden Ilkka, mitä tutkimuksenne paljasti yhteisöllisyydestä ja osallisuudesta Ristinummella Olympiakorttelissa?

Ilkka Luoto: No joo, siis sanotaan näin, että sillä yhteisöllisyydellä on oikeastaan selvät kiinnikekohdat myös noihin alussa mainittuihin teemoihin. Voisi sanoa, että kun Ristinummi esimerkiksi rakentuu hyvin erilaisista rakennuksista ja rakennuskannasta, siellä on pientalovaltaista rakennuskantaa, mutta myös sitä vanhempaa kerrostaloasuimistoa. Niin etenkin tämä vanhempi sukupolvi, joka on Ristinummella, tuntee Ristinummen historiaa - on viettänyt siellä paljon aikaa, niin he näkee tän nostalgian ja tämmöisen yhteisöllisyyden merkityksen nimenomaan kauhean keskeisenä asiana. Se korostaa sitä tietynlaista yhteisöllisyyttä. Mutta sitten jos miettii yhteisöllisyyden muotoja, niin he esimerkiksi mainitsi tämmöisiä asioita kun kaikenlainen yhdessä tekeeminen: he muistelivat näitä Ristinummi-päiviä, lentopallon pelaamista, hiihtokilpailuja ja monia tämmöisiä tapahtumia, jotka oli tärkeitä yhteisölle. Toinen selkeä puhetapa, mikä meillä nousee esille, oli tää yhteisöllisyyden katoaminen tai häipyminen tai vaipuminen jonnekin. Elikkä  varsinkin, kun sitten kun viranomaisten ja kanta-asukkaiden toimesta tuotettiin paljon sitä toivomusta siihen, että pystyttäisiin palaamaan semmoseen vanhempaan, ytimellisempään yhteisöllisyyden aikakauteen, niin tätä me kuunneltiin aika paljon. Mutta toisaalta siellä näkyy myös se, että tää yhteisöllisyys monipuolistuu, se rikastuu. Sillä on paljon erilaisia etnisiä yhteisöjä, jotka tuottaa omaa yhteisöllisyyttä ja tämän  huomioiminen ei ole kauhean hyvin onnistunut ehkä sitten sieltä kaupunkikehittämisen ja viranhaltijoiden näkökulmasta, että ehkä voisi miettiä sitä, että miten tätä nostettaisiin positivisemmin esille myös, koska siellä on rikasta kulttuuria, rikasta tekemistä,  siellä on halukkuutta osallistua sen asuinalueen kehittämiseen. Tää pisti meille hyvin vahvasti silmään, että onko se halukkuus noteerattu riittävällä tavalla. Että tavallaan, kun meillä on ihmisiä, jotka ovat valmiita tekemään asioita alueen edestä ja sen puolesta sen oman elinympäristönsä kehittämiseen, niin miksi emme pystyisi osallistumaan heitä tehokkaammin siihen toimintaan mukaan. Ja varmaan tämä osallisuuden teema on Sannalle vieläkin tutumpi, että Sanna on sitä erityisesti tutkinut tässä hankkeessa.

Sanna Tuurnas: Joo toki kun sitä osattomuuttakin näkyi näissä meidän meidän haastatteluissa ja niissä keskusteluissa asukkaiden kanssa, mutta paljon näkyi myös semmoista kuin, just mitä mä mainitsin siitä esimerkiksi tämmöisestä arjen mainetyöstä, mitä siellä siellä tehdään tai muunlaisesta semmoisesta  hyvin pienimuotoisesta tällaisesta arjen osallistumisesta, niin siellä on näkyvissä myös myöskin tämmöistä aktiivisuutta. Ja se, mikä tietysti on ehkä tohon taas,mitä Ilkka puhuu tuosta yhteisöllisyydestä ja siitä, että miten paljon siellä kuitenkin niin kuin meidän tästä aineistosta löytyy tämmöistä paljon positiivista yhteisöllisyyttä, jotta sitä pystytään tukemaan ja edistämään, mikä on tietysti myös varmasti kaupungin osalta esimerkiksi tärkein tavoite, että sitä yhteisöllisyyttä löytyy. Koska niinkuin on todistettu, yhteisöllisyydellä on paljon positiivisia vaikutuksia, niin sitten tarvitaan myös tietysti tämmöisiä tiloja ja tavallaan sellaista sellaista tietynlaista tukea siihen, että sitä yhteisöllisyyttä pystytään sitten vahvistamaan. Ja esimerkiksi tämä tilakysymys oli oli sellainen, mikä tulikin  näissä haastatteluissa, että tarvittaisiin sellaisia kokoontumisen tiloja.

Anssi Marttinen: Kuka sitten määrittelee yhteisöllisyyttä?

Ilkka Luoto: Siinä tullaankin jännän äärelle. No, sanotaan, että en lähde puhumaan ehkä sittenkään yleisesti, vaan jotenkin nojaudun siihen tutkimusaineistoon, mikä meillä on. Ja sen perusteella se indikoi tai suorastaan osoittaa aika vahvasti sitä, että yhteisöllisyyttä määritellään hyvin vahvasti myös viranhaltijoiden toimesta ja kaupunkisuunnittelijoiden toimesta ja ihmisten toimesta, jotka niinkuin eri konteksteissa työskentelee näillä alueilla. Ja kuitenkin se lähtökohta voisi olla enempi niin päin, että sitä yhteisöllisyyttä tuotettaisiin sieltä asukkaista lähtien ja tälle luodaan mahdollistavia rakenteita aktiivisesti, kuunnellaan enemmän niitä asukkaita -  aidosti kuunnellaan, ei vaan  mennä kuuntelemaan, vaan vaan itse asiassa kuunnellaan, mitä he sanovat ja sitä kautta sitten luodaan semmosia rakenteita kaupunkihallintoon ja kaupunkisuunnitteluun, joiden kautta sitä voidaan tukea semmosta monikulttuurisempaa yhteisöllisyyttä, joka kuitenkin on tullut jäädäkseen näihin lähiöihin.

Anssi Marttinen: Minä olen toimittaja Anssi Marttinen ja vieraana Oivalluksia-podcastin tässä jaksossa ovat Vaasan yliopiston aluetieteen yliopistonlehtori Ilkka Luoto ja julkisjohtamisen yliopistotutkija Sanna Tuurnas. Ja Luoto ja Tuurnas työskentelevät Vaasan yliopiston Lähiö Inno -hankkeessa, jossa tutkitaan lähiöiden kehittämistä ja asukkaiden osallistumista, ja kohdealueina ovat Vaasan Ristinummi ja Olympiakortteli. Puhutaan kehittämisestä: Eikö lähiöiden kehittäminen perustu lähtökohtaisesti siihen, että niissä on jotain vikaa?

Ilkka Luoto: Siis ihminen, hän on olento, joka haluaa jatkuvasti kehittyä ja kehittää asuinympäristöään. Muutos ei välttämättä tarkoita kehitystä. Ja muutos on yleensä se, joka on kauhean inhimillistä ja ohjaa meidän toimintaa hyvin monella tavalla. Mutta sanotaan esimerkiksi, mitä voisi sanoa Ristinummen ja Olympiakorttelin kohdalta suhteessa koko kaupungin kehittämiseen. Näkisin näin, että lähiöiden kehittämistä ei tulisi ajatella yksinomaan pelkästään lähiöiden asioina, vaikka siis todellakin  asukkaiden näkökulmat on sille tärkeitä niin kuin on ollut puhetta tässä aikaisemmin, vaan osana tämmöistä strategista kaupunkisuunnittelun ideaa. Elikkä voidaan ajatella silloin näin, että kun pidetään huolta myös niistä heikoimmin selviytyvistä asuinalueista tai heikoimmin kehittyvistä alueista, niin silloin tuotetaan semmosta hyvää kaupunkikehitystä, joka on koko kaupungin etu. Tämmöinen strateginen ajattelu kannattaa tuoda vahvasti mukaan tämmöiseen kaupunkisuunnittelu ja kehittämiseen, jossa kaikki alueet on jollakin tavalla tärkeitä, vaikkakin vähän erilaisissa rooleissa, mutta ettei jätetään joitakin alueita kehittämättä kokonaan tai jätetä kokonaan vaille huomiota.

Sanna Tuurnas: Ja varmaan olennaista on myös se, että miten se tavallaan kun sitten kehystetään se kehittäminen, että jos tullaan tavallaan ulkoapäin kertomaan, että me ruvetaan teille nyt tätä kehittämään teidän asuinaluetta, koska täällä on tätä segregaatiokehitystä. Ja on olennaista tämmöisessä kehittämiskeskustelussa, että myös otetaan se yhteisö, ne asukkaat, ne paikalliset toimijat siihen kehittämiseen mukaan. Ja silloinhan se mun mielestä ehdottomasti aina positiivista. Ja niin kuin näissä meidänkin haastatteluissa tuli just ja erilaisissa keskusteluissa tuli esille, että se on myös asukkaiden mielestä positiivista, että  heidän rakas tai ainakin varmasti monelle tosi tärkeä asuinalueensa on sitten huomioitu, ja siihen halutaan panostaa.

Anssi Marttinen: Ja varmasti viestinnälläkin on suuri merkitys kehitystyössä?

Ilkka Luoto: Joo viestintä erityisesti kaupunkikonsernin sisällä, että  me pystytään toimimaan siilojen välillä tehokkaasti. Että kun nyt on katsonut tätä jollakin tavalla haastatteluiden ja näiden sessioiden kautta läheltä se, niin se tuntuu olevan semmoinen perin vaikea asia suomalaisessa hallinnossa, kunta- ja kaupunkihallinnossa, se, että miten me pystytään siilojen yli välillä keskustelemaan riittävästi. Ja nimenomaan tämmöisessä paikkaperustaisessa johtamisessa ja näkökulmassa ideana on se, että kun meillä on joku alue, johon me keskitytään, sillä on tietynlaisia fyysisiä rakenteita, luonnonelementtejä ja muita, mutta meillä on myös hallinto, joka toimii näiden alueiden kanssa, niin sen pitäisi pystyä ikään kuin luomaan semmosia hallinnan kehyksiä, joissa on vahvasti mukana asukkaat sekä koko kaupunkikonserni toimialarajat ylittäen. Ja nythän näin kun toimitaan vahvasti toimialarajojen sisällä, niin se tuottaa sitten sellaista keskustelemattomuutta ja ohipuhumista. Ja äärimmäisen tärkeää on tietenkin se, että kaikki toimijat, jotka toimii alueilla: vapaaehtoiset toimijat, yhdistystoimijat, asukkaat tietenkin ja yritykset myös, otetaan mukaan näihin keskusteluihin. Ja sillä tavalla vaan tämmöisessä niin kuin laajassa koalitiossa me pystytään tuottamaan hyvää kaupunkiympäristöä asukkaille.

Sanna Tuurnas: Joo ehdottomasti Ilkalta tuli kyllä olennaisia asioita. Ja tähän vielä vielä komppaan sen verran, että kun puhutaan tämmöisestä lähiökehittämisestä, niin se viestintä tulee erityisen olennaiseksi juuri tällaisessä kontekstissa, koska se on niin moniulotteista. Kun siellä ehkä ei puhuta, vaan siitä, että mitä se infra tekee siellä, tai onko siellä sitten jotain tietynlaisia sosiaali- ja terveyspalveluja? Entäpä koulut tai päiväkodit? Entäpä kulttuuripuoli, että se on tavallaan tämmöinen laaja kokonaisuus, joka koskettaa koskettaa monia erilaisia kaupungin toimialoja, mutta myös sitten yrityksiä ja näitä niin kuin Ilkka sanookin näitä järjestöjä, yhdistyksiä ja niitä asukkaita siellä. Se viestintä on tavallaan juuri sen takia tässä meidänkin tutkimuksen tuloksena, mutta myös aikaisempien erilaisten tutkimusten tuloksena, niin tämmöisessä kehittämistyössä tosi tärkeää.

Anssi Marttinen: Te annoittekin jo tiettyjä vinkkejä päättäjille, poliitikoille ja asukkaille, mutta onko jotain vielä? Mitä te haluaisitte kertoa tämän lähiö-inno-tutkimuksen perusteella juuri esimerkiksi päättäjille?

Ilkka Luoto: No joo. Ehkä mä nostaisin vielä kerran silläkin uhalla, että tässä toistetaan vähän itseämme, tämä ihmisten kuuleminen, josta puhuttiin aikaisemmin. Se on tärkeää. Meidän on syytä saada aikaan asukkaissa semmoinen tunne, että on tullut kuulluksi ja kuunnelluksi aidolla tavalla. Ihmisten ideoiden ylös kirjaaminen ei myöskään riitä, vaan vaan me tarvitaan sitten actionia sen jälkeen. Elikkä kyllä mä sanoisin, että asukkaat ymmärtää sen, jos heitä vaan osallistutaan tai kuunnellaan, mutta mitään ei tapahdu. Elikkä kyllä jatkotoimenpiteiden keskeisyys on tässä yksi juttu, johon pitää kiinnittää huomiota. Samoin sitten kun nostaisin mistä nyt, niin kauheesti aikaisemmin puhuttiin, niin kantaväestön ja maahanmuuttajataustaisten vuorovaikutuksen lisääminen, että vaikka se tuntuu äärimmäisen vaikealta ja joskus jopa jopa mahdottomalta, niin kuitenkin pitäisi pyrkiä löytämään sellaisia keinoja luomalla esimerkiksi tiloja, harrastamisen tiloja, jotka on yhteisiä tai  talviaikaisia kokoontumistiloja, jotka on lämmitetty ja johon niin kuin avoin ja helppo pääsy ja jossa ihmiset ja asukkaat pystyy kohtaamaan toisiansa. Nää on tämmöisiä suhteellisen yksinkertaisia asioita.

Sanna Tuurnas: Ja varmaan myös just  näihin tiloihin liittyen. Esimerkiksi sellainen huomio, mikä on aikaisemminkin tullut tällaisissa lähiökehittämisen hankkeissa ja tutkimuksissa esille, on se, että kaupungin ei välttämättä esimerkiksi tarvitse itse olla joka jutussa tekemässä ja ja aktiivisesti vaikka tuottamassa jotakin palveluita siellä. Mutta on tärkeää kuunnella siellä niitä tarpeita, mitä sieltä sieltä asuinalueelta nousee. Ja se voi olla ihan kuin tietty joku konkreettinen paikka, missä voi olla esimerkiksi. Ihmiset on nähnyt, että tässä voisi olla hyvät tilat meille, mutta että miten me saatais tää tila nyt hyödynnettyä ja käyttöön. Kaupungin ja päättäjien suuntaan yleisestikin, ei pelkästään Vaasassa vaan vaan muuallakin, tällainen viesti voisi olla meidän hankkeen tai meidän hankkeen yhtenä lopputuloksena sellainen, just tämä kuunteleminen ja se myös siitä tarkalla korvalla oleminen siitä, että miten miten sitä paikkaperusteisesti myös tällaista yhteisöllisyyttä voidaan tällaisilla toimenpiteillä edistää.

Anssi Marttinen: Jos puhutaan vielä lopuksi Vaasan Ristinummen ja Olympiakorttelin tulevaisuudesta. Aiotaanko nämä tutkimustulokset ottaa huomioon näiden alueiden kehittämisessä?

Ilkka Luoto: Joo, mehän ollaan nyt tultu monenlaisten toimijoiden kanssa yhdessä, erityisesti Vaasan kaupunki, Joonas Nylén, Kiitos, VOAS WMarko Ylimäki. Kiitos! Näinhän nämä yhteistyökumppanuudet, jotka tässä on syntyneet ja heiltä tulleet viestit ovat olleet nostattavia. Me ollaan kuultu ihan sieltä, että tutkimuksen kautta ollaan pystytty tuottamaan uutta tietoa, mutta myös samalla luomaan jonkinlainen uudenlainen neutraalinkaltainen foorumi, minkä sisällä on ollut hyvä keskustella näistä alueista. Ja tämä oli meistä kauhean kiva kuulla. Ja sitten myös, mitä viestejä nyt on saatu, niin siellä on kiinteistömassojen uudelleenomistajuutta suunniteltu. Ja siellä on  mielenkiintoisia kaavahankkeita meneillään Ristinummella parasta aikaa. Elikkä kyllä nämä alueet kehittyy. Ja toivottavasti me ollaan  omalta osaltamme oltu tuomassa hyvää buustia tähän keskusteluun mukaan.  Ehkä jatkossakin voidaan osallistua, että monet meidän keskeisistä tutkimustuloksista on nyt kansainvälisissä prosesseissa vertaisarvioitavina. Ja sitä kautta vielä tää aihe ja nämä aiheet, maine ja yhteisöllisyys ja yhteiskehittäminen, ne elää ja rikastuu ja saa uusia muotoja. Toivon, että tää keskustelu jatkuu. Et meillähän on nyt tulossa 18.1. tämmöinen lähiökehittämisen tulevaisuusseminaari. Tästä löytyy lisätietoa Lähiö-innon sivu sivuilta myös ja me julkaistaan semmoinen yleiskielinen lyhyt raportti kolmella kielellä, elikkä suomi, englanti, ruotsi ja tääkin ilmestyy tammikuussa samoihin aikoihin. Mitä Sanna tuumaat, onko tässä tulevaisuuskeskustelussa vielä jotain semmoista, mitä tuossa ei tullut esiin.

Sanna Tuurnas: Varmasti tyhjäsit potin jo aika hyvin, mutta ehkä tässä tulevaisuuskeskustelussa vielä, että jos miettii, että mmitä vaikuttavuutta täällä hankkeella on ollut, niin on tuotu sitä, että tää on myös tällainen yliopiston operoima tämmöinen neutraali foorumi erilaisten keskustelujen avaamiselle. Se on nähty tervetulleena aika monesta suunnasta. Ollaan erittäin kiinnostuneita myös jatkamaan tällaisessa roolissa tulevaisuudessakin.

Anssi Marttinen: Minä olen Anssi Marttinen ja vieraana Oivalluksia-podcastin tässä jaksossa ovat olleet Vaasan yliopiston aluetieteen yliopistonlehtori Ilkka Luoto ja julkisjohtamisen yliopiston tutkija Sanna Tuurnas. Kiitoksien vierailusta.

Ilkka Luoto: Kiitoksia.

Sanna Tuurnas: Lämmin kiitos!

Speaker1: Oivalluksia ovat Vaasan yliopiston podcast, jossa tutkijamme keskustelevat ajankohtaisista teemoista ja ilmiöistä.