Viestintä, brändi ja markkinointi

Oivalluksia-podcast: Jakso 25: Tähtäimessä työhyvinvointi

Miehen ääni ja musiikkia: Oivalluksia on Vaasan yliopiston podcast.

Oivalluksia, Vaasan yliopiston podcast

Anssi Marttinen: Työhyvinvoinnista on tullut työpaikkojen kuuma peruna. Työvoimapulan kurittamissa yrityksissä ja organisaatioissa ei ole varaa työpahoinvointiin, joka näkyy vaihtuvuutena ja poissaoloina, huonona suoriutumisena ja ilmapiirinä, sekä lopulta työnantajamaineen heikkenemisenä. Työntekijöiden hyvinvoinnista kannattaisi siis pitää huolta, mutta miten? 

Minä olen toimittaja Anssi Marttinen ja vieraana Oivalluksia-podcastin tässä jaksossa on Vaasan yliopiston johtamisen professori Riitta Viitala, joka on tutkinut pitkään työhyvinvointia ja keskittynyt viime aikoina työhyvinvoinnin johtamiseen Fokus-hankkeessa.  Tervetuloa Riitta Oivalluksia-podcastin vieraaksi!

Riitta Viitala: Kiitos. 

Anssi Marttinen: Mitä se työhyvinvoinnin johtaminen oikein on? Onko se niitä henkilöstöhallinnon lähettämiä kyselyitä ja työterveyden järjestämistä vai mikä on se oikea kuva stereotypioiden takana? 

Riitta Viitala: Kyllä se noitakin on, mitä sinä mainitsit tuossa.  Kun kysytään, mitä on työhyvinvoinnin johtaminen, niin oikeastaan pitää kelata sieltä asti, että mitä se johtaminen ylipäätään on. Sehän tarkoittaa ihan jokaisen asian kohdalla periaatteessa samaa asiaa, että jollekin asialle määritellään tavoitteet, määritellään kriteerit, valitaan keinot, päätetään miten seuraamme keinojen tuloksellisuutta. Sitten tarvitaan jonkinlainen organisaatio, siellä on oltava roolit, kuka mitäkin osaa hoitaa ja mistäkin vastaa.  Jotkin resurssit - muutkin kuin käsiparit tarvitaan, täytyy olla budjetti, täytyy olla rahat varattuna eri asioille, täytyy olla yhteistyöverkosto,  siellä on muitakin kuin työterveys. Sitten pitää päättää tietysti vielä erilaiset aikataulut, tekemiset, foorumit, huolehtia siitä, että kaikki voi tapahtua ihan aikuisten oikeasti siellä työpaikoilla.  Ja lopuksi vielä kaikkea tätä rumbaa jatkuvasti seurataan ja arvioidaan.  Eli verrattuna siihen, miten on tyypillisesti ajateltu, niin johtaminen on määrätietoista ja tavoitteellista toimintaa, kun usein tämä työhyvinvoinnin kehittäminen, joka on ollut se vallitseva ajattelutapa,  niin se on ollut vähän semmoista ruiskeidenomaista ongelmiin tarttumista.

Anssi Marttinen: Työhyvinvointi ja työpahoinvointi puhuttaa nyt valtavasti. Miksi se on juuri nyt niin tärkeä aihe? 

Riitta Viitala: Kyllä mä veikkaisin niin, että yksi keskeinen syy on työvoimapula, ja siihen liittyen sitten ikärakenne. Monilla toimialoilla eläkkeelle lähtee läjäpäin valtavaa hyvää osaamista. Ihan saattaa olla, että jossakin organisaatiossa melkeinpä kolmasosa ihmisistä poistuu eläkkeelle jossain kymmenen vuoden aikajänteellä.  Sehän tarkoittaa sitä, että sen porukan, joka siellä on, joka sinne tulee, niin sen pitää olla äärimmäisen iskukykyistä. Koska jos nyt lähdetään tuosta työvoimapulan näkökulmasta, niin ensinnäkin on taisteltava, että saadaan niitä ihmisiä.  Nykypäivänä ihmiset eivät mene enää työpaikkoihin, missä tiedetään, että on huono fiilis, huono työilmapiiri. Sitten kun niitä ihmisiä sinne tulee, vaikka nyt nuoria työntekijöitä, niin jos siellä ei ole pitovoimaa, jos siellä ei ole sellainen tunne, että minun kokonaisvaltaisesta hyvinvoinnistani tässä talossa ollaan kiinnostuneita, niin ne jäävät äänestämään nämä nuoret aika herkästi jo jaloilla. Sitten kun mennään vielä tähän ikärakennekysymykseen, niin silloin kun siellä on lähes eläkeikäisiä ihmisiä, ja itsekin kun edustan sitä porukkaa, niin uskallan tässä sanoa ääneen sen, että mitä ikääntyneempi työntekijä on, niin sen enemmän niitä työkyvyn ja fyysisenkin työhyvinvoinnin riskejä on olemassa.

Jos niistä ei välitetä, niin sehän tarkoittaa, että ne viimeiset vuodet voi olla alitehokkaita.  Toinen asia on, että kun sitä eläkkeelle lähtöä tapahtuu, niin se taas tarkoittaa, että uusia ihmisiä tulee sisälle, jotka ovat entistä kriittisempiä sen suhteen, että minkälaisiin olosuhteisiin ne vaikka suostuvat menemään.  Nämä nyt ovat kaksi, mutta sitten kyllä näihin kietoutuu tämä raha.  Eli nyt organisaatiot ovat jo oikeastaan muutamia kymmeniä vuosia toimineet sellaisella periaatteella, että mitään ei saa olla varastossa, mitään löysiä ei missään. Eli liinataan (lean-johtaminen) ja ohennetaan kaikki prosessit, kaikki organisaatiot niin,  että joka ainoan tapin siellä henkilöstössä pitää olla jatkuvasti iskukykyinen.  Siellä ei ole varaa, kun kenenkään ei olla siipeilemässä toisten turvin. Tämä tarkoittaa sitä, että siitä iskukyvystä pitää silloin huolehtia.

Anssi Marttinen: Osalle firmoista työhyvinvointi taitaa olla myöskin strateginen kysymys? 

Riitta Viitala: Kyllä. Minä olen viimeksi tänä aamuna keskustellut erään meidän alueella olevan startup-yrityksen, kasvuyrityksen johtajan kanssa, joka kertoi, että heillä on kolme strategista painopistealuetta, ja yksi niistä on nimenomaan henkilöstön fiilis ja hyvinvointi.  Se on kyllä kerta kaikkiaan ilahduttavaa, että se on nyt tajuttu, että se on ihan aidosti kilpailukeino. Silloin kun väki on iskukykyistä niin psyykkisesti, sosiaalisesti kuin fyysisestikin, niin sieltähän tulee innovaatioita ja sieltä tulee sitoutumista ja sieltä tulee oikeastaan myöskin sitä toivotunlaista työsuoritusta. 

Anssi Marttinen: Millainen työhyvinvoinnin johtaminen on sitten hyvä? Entä millainen on huonoa?

Riitta Viitala: Hyvää on se, että se ylipäätään on ajateltu. Että organisaatiossa ylin johto oikeasti rauhassa sen firman asiantuntijoiden kanssa,  jotka nyt yleensä ovat henkilöstöammattilaisia ja työsuojeluammattilaisia muun muassa, esihenkilöitä myöskin, ovat istuneet alas ja miettineet, että mikä meillä on tämä tilanne, mitä täällä kannattaisi tehdä, mikä on mahdollista tehdä, ja sitten ihan rauhallisesti, suunnitelmallisesti ja harkiten ja riittävästi resursoiden se tehdään.  Ei se sen kummempaa ole. Ja sitten mikä on huonoa, niin huonoa on tämmöinen umpimähkäinen, reagoiva, haulikolla ammuttu toiminta. Pahimmillaan meilläkin on tutkimuksissa tullut vastaan joku organisaatio, vaikka nyt pk-yritys, jossa pannaan ihan jäätävä määrän rahaa vuodessa työhyvinvointiasioihin. Ja sitten kuitenkin samaan aikaan työhyvinvointikyselyt huutavat punaista. Ja silloin kysymys kuuluu, että mikä siinä on, että näiden toimien ja sen tilanteen välillä ei ole siltaa.  Ja se on esimerkki huonosta (työhyvinvoinnin johtamisesta).  Eli siellä ei ole tutkivalla otteella oikeasti selvitetty, että mitä täällä kannattaisi tehdä, eikä sitten ole tartuttu rauhallisesti, tavoitteellisesti ja määrätietoisesti niihin asioihin.

Ja monesti tämmöinen tilanne seuraa tilanteesta, jossa ylin johto ei ole herännyt.  Että ne henkilöstöammattilaiset jossain takanurkassa, niin kuin suunnilleen vielä kaikkien kiireidensä keskellä vasemmalla kädellä, ilman riittäviä resursseja, joutuvat yrittämään auttaa esimerkiksi vaikka poissaolojen problematiikkaa tai sitten työterveyden tuottamia viestejä vastaan, keksiä jotakin.  Mutta jos ei siellä johto ole mukana ja lämpene, niin kyllä heidän keinot ovat aika vähissä.

Anssi Marttinen: Vaasan yliopisto on kehittänyt Fokus työhyvinvoinnin johtamiseen -hankkeessa, yhteistyössä hankkeen muiden korkeakoulujen kanssa uuden menetelmän työhyvinvoinnin johtamiseen.  Kerrotko lyhyesti tästä hankkeesta ja etenkin tästä uudesta menetelmästä - ja miksi päädyitte kehittämään menetelmää, eikä esimerkiksi vaikkapa vaan valistusta hyvistä käytänteistä?

Riitta Viitala: No ensinnäkin hankkeesta muutama sana.  Meitä on tosiaan kymmenkunta yliopistoa ja korkeakoulua eri puolilta Suomea lyönyt hynttyyt yhteen jo muutamia vuosia sitten. Siinä on ajatuksena ollut tuottaa konkreettisia työkaluja työhyvinvoinnin johtamisen kehittämiseen.

Eli kaikki osapuolet, jotka ovat mukana, ja tosiaan olen iloissani siitä ja ylpeä, että Vaasan yliopisto on siinä mukana, niin tavallaan se johtuu tai juontaa vähän juurensa myös jonkinlaisesta turhautumisesta, että me kaikki ollaan tehty töitä jopa yli kymmenen vuotta työhyvinvoinnin äärellä ja ollaan seurattu sitä, että toki tämä valistus on auttanut asiaa, tietoisuus on levinnyt,  yhä useampi tietää jo, että tosiaan kyse on rahasta, mutta myös sen lisäksi hirveän paljon muustakin, vaikkapa innovaatiokyvystä ja niin edelleen.

Mutta me silti nähdään, että se valistus ei ihan loppuun saakka riitä.  Ja syy siihen, että pelkkä tietoisuus, pelkkä valistus ei meidän mielestä riitä, niin on siinä, että todella monet yritykset, ja etenkin tuommoiset pienet ja keskisuuret yritykset, niin ne rimpuilevat aika pienten resurssien kanssa.  Että siellä on johtamisen kehittämiseen yleensäkin aika vähän aikaa ja käsipareja.  Ja silloin se, että me pelkästään huudetaan, että ryhtykääpäs nyt kehittämään työhyvinvoinnin johtamista, ja se on parhaimmillaan tätä, niin sehän voi tuottaa pahimmillaan vain hirveää turhautumista, että no miten, millä resursseilla.  Joten me otettiin sitten härkää sarvista ja ryhdyttiin katsomaan, että mitä semmoisia keinoja voisi olla, että me voitaisiin tarjota kättä pidempää sen asian ratkaisemiseen, että mitä siellä yrityksessä kannattaisi tehdä.

Että se alkupiste edes selkiytyisi, että ei tulisi semmoista oloa, että nyt elefantti pitäisi niellä kerralla, vaan että meidän tämän työkalun ja meidän menetelmäpakin avulla siellä pystyttäisiin hyvin harkiten katsomaan, että mikä se yksi asia on, tai mitkä ne kaksi asiaa ovat. Mitkä nyt kolmen vuoden sisällä, mitkä ehkä viiden.  Ja mikä on meidän prioriteettijärjestys, ja mitkä asiat meillä on jo kunnossa, että ei meidän kannata niiden kanssa nyt paukkuja sitten turhaan uhrata. Niin me sitten ryhdyttiin yhdestä nurkasta lähestymään. Ja se on se, että tarjotaan työkalu, jonka avulla ne voi tehdä tämmöisen kuntokartoituksen, että missä jamassa meidän työhyvinvoinnin johtaminen tällä hetkellä on.  Ja tämä kuntokartoitustyökalu on oikeastaan kolmenlainen.

Yksi on tämmöinen erittäin laaja ja pitkälle viety (kuntokartoitus), joka itse asiassa menee jo aika pitkälle nyansseihin, ja yksityiskohtiin, on hyvin monipuolinen.  Ja se soveltuu semmoisille julkisorganisaatioille ja yrityksille, joissa on jonkin verran jo tietysti ja kokonaisvaltaisesti työhyvinvointia edistetty, esimerkiksi joitakin vuosia.

Sitten on semmoinen kevyempi versio siitä, joka sopii erityisen hyvin pienille yrityksille, mutta myös muille, joissa lähdetään oikeastaan aika alkupisteestä.  Se on semmoinen kevennetty versio sisällöllisesti pääosin, kuitenkin rakenteellisesti sama. 

Ja sitten tämä kolmas, joka on tämä Vaasan projektin tuotos, niin meillä on keskitytty sitten tekemään semmoinen versio, joka soveltuu erityisen hyvin pk-yritysten johtoryhmien käyttöön,  jotka haluaa vähän niin kuin johtoryhmätasolla herätellä keskustelua,  että missä meillä työhyvinvointi menee.  Nämä kaksi muuta toki soveltuvat myös johtoryhmille, mutta ne ovat sen verran jo työhyvinvointiin pidemmälle meneviä, että ne varsinkin soveltuvat semmoisiin yhteistyöryhmiin, missä on aika lailla jo pitkälle vietyä henkilöstöjohtamisen asiantuntemusta.  Mutta tämä meidän johtoryhmätyökalu, niin se on tämmöinen enemmänkin strategisesta johtamisen kulmasta tuleva, ja siten sopii hyvin semmoisiinkin yrityksiin, missä ei ole henkilöstöjohtajia, henkilöstöpäälliköitä, vaan esimerkiksi toimitusjohtajalla on aika paljon "hands on" henkilöstöjohtamisen kysymyksissä. 

Anssi Marttinen: Tässä kehittämässänne menetelmässä yritykset voivat tosiaan täyttää työhyvinvoinnin johtamisen arvioinnin, jossa on 20 kysymystä, ja tämän vuoden maaliskuussa 114 yritystä oli tehnyt tämä arvioinnin. Millainen kuva työhyvinvoinnin johtamisen tilasta tuli näistä arvioinneista?  Missä olivat suuremmat haasteet, ja oliko toisilla yrityksillä enemmän vaikeuksia kuin toisilla?

Riitta Viitala: Kyllä, ensinnäkin sen verran taustasta, että tuo pieni aineisto, josta ei kauhean pitkälle vietyä tilastollisia päätelmiä vielä uskalla tehdä, niin se oli ikään kuin tämmöinen pilottivaiheen aineisto, mutta se on hyvin monipuolinen, että siellä on edustettuna toimialat kyllä todella rikkaasti.  Nythän se on avoin sitten koko Suomen kaikille organisaatioille, että nyt me tullaan jatkossa saamaan siitä sitten massiivisempia datoja. Mutta kyllä oli eroja, että suuret yritykset, eli yli 250 työntekijän yritykset, niin kyllä ne sai 20 kysymyspatteriston arvioitavan asian alueella, kysymyksiä kuhunkin tietysti sisältyy useita, niin ne saivat periaatteessa karkeasti katsoen niin parhaimmat arviot. Tämä on itsearviointia, mutta se on autettu niin pitkälle, että kyllä me nyt aika hyvin luotetaan, että se osuu kohtuullisella tarkkuudella todellisuuteen.  Ja ei se ole mikään ihme, kun ajattelee näitä maailmanluokan yrityksiä, mitä Vaasassakin on, niin siellähän on leegio pitkälle vietyä työhyvinvoinnin osaamista, ja siellä on hyvin varustetut henkilöstöfunktiot. Siellä on henkilöstöjohtajat, siellä on työterveys ja muu yhteistyö pitkälle vietyä ja niin edelleen, että en ihmettele sitä lainkaan, mutta heillekin löytyi ne omat heikommat kohtansa. Sitten toinen ääripää on nämä ihan pienet, tosin meillä on niin pieni aineisto, ettei uskalla oikeastaan tätä ääneen sanoa, mutta sanon kuitenkin.  Eli silloin, kun yritys on ihan pieni, että se on vähän kuin perhe tai kasvuyrityksen kaveriporukka tai muu, niin siinä se on se kaikkien hyvinvointi, se on oikeastaan siinä sylissä koko ajan, ja ollaan toisten melkein pulssilla kiinni, ja jos ei ole mitään henkilösuhdetulehtumia, niin se aika lailla itsessään jo kantaa sitä porukkaa, ja siinä voi toinen toistaa helposti tukea. Mutta sitten siinä välissä on ne ongelmatapaukset, ja kaikkein ongelmallisimmassa jamassa on 50-250 työntekijää työllistävät yritykset. Tämä johtuu siitä, että siellä on väkimäärä jo niin suuri, että ei ne ole enää kellään yksittäisellä ihmisellä edes mitenkään hanskassa.  Siellä alkaa massaa olla niin paljon, että ei muista ihmisten nimiä välttämättä edes, saatikka, että tiedettäisiin oikeasti, että miten siellä ihmiset voivat. Ja samaan aikaan siellä monta kertaa laahaa tämä organisaation rakenne pahasti perässä.  Meilläkin on tullut vastaan parisadan ihmisen yrityksiä, missä ei ole esimerkiksi henkilöstöpäällikköä, ei henkilöstöjohtajaa. Eli kellään ei ole siellä oikeastaan roolissa sellaista luonnollista ja myöskään määriteltyä kunnon vastuuta, että sinä vastaat meidän talossa siitä, että hyvinvointia johdetaan ja hoidetaan tavoitteellisesti, ongelmalähtöisesti, faktaan perustuen, järkevästi valituin keinoin ja että sitä mitataan ja arvioidaan koko ajan. Ei sellaista rakennetta ole tukena.

No silloin kun sitä ei ole tukena ja samalla monesti firmat kasvavat kovaa kyytiä, niin se jää jalkoihin.  Että tapahtuu oikeastaan työtapaturma.  Ja monesti sitten siellä tapahtuukin sillä lailla, että käänne tapahtuu siinä kohtaa, kun tämä oikeastaan aika katastrofaalista tapahtuu, että esimerkiksi poissaolot karkaavat alan keskiarvoihin verrattuna hälytysrajoille. Ja tässä meidän tosi hyvä kumppani kaikkien, jotka yritetään työhyvinvoinnin eteen saada kehitysaskelia yhteiskunnassa aikaiseksi, on työeläkevakuuttajat. Heillä on aika hyvä palvelutarjonta ja työhyvinvointikyselyt näillekin yrityksille. Ja monta kertaa sitä kautta he saavat sitten sen hälytysmerkin.  Ja toki poissaoloja ja tämmöisiä yleensä seurataankin.  Mutta tosiaan siellä on aivan valtava sarka ja hirveän paljon tehtävissä. Ja kohtalaisin vähillä tempuilla siellä saataisiin aika dramaattinen parannus.

Anssi Marttinen: Minkälaisia ovat sitten esihenkilöiden valmiudet?  Voisiko niitä parantaa esimerkiksi johtamiskoulutuksella? 

Riitta Viitala: No joo, palataan vielä tähän pieneen pilottiaineistoon, mikä meillä on. Siellähän kaiken kaikkiaan suunnitelmallisuus oli heikko lenkki. Itseasiassa kaikilla yrityksillä.  Osa sitä, että sieltä puuttuu suunnitelmat, vuosikellot, foorumit, aikataulutus, että mitä toimenpiteitä meidän talossa systemaattisesti tehdään, että työhyvinvointi edistyy eikä heikkene. Siellä keskellä yhtenä aika luontevanakin kylkiäisenä on se, että esihenkilöiden valmiudet ovat aika heikot.  Itseasiassa se sai tässä aineistossa ihan sieltä huonoimmasta päästä arviot kaikissa yritysten kokoryhmissä. Se on ihan selvää, että silloin kun ei ole karttaa olemassa yritystasolla tai organisaatiotasolla, niin eihän sillä kartalla osaa liikkua yksittäinen esihenkilökään.  Kun ei se tiedä, mikä se kartta on, ei tiedä reittiä, ei tiedä rasteja eikä mitään. Eli tähän kaiken kaikkiseen tavoitteellisuuteen ja suunnitelmallisuuteen yleensä parhaimmillaan sisältyy se, että myös esihenkilöiden rooli työhyvinvoinnin edistämisessä määritellään.  Myös määritellään ne asiat, ne teot, ihan ne toimenpiteet arjessa.  Mitä sinä teet, kun sinä edistät? Se voi olla esimerkiksi näinkin perusasia, joka ei ole vielä perusasia kaikissa yrityksissä, että meillä esimerkiksi tässä firmassa on varhaisen välittämisen malli.  Se tarkoittaa tätä, sinulta se tarkoittaa tätä, ja työterveys tukee näin.  Se voi olla näin konkreettinen ja pieni asia. Sitten se voi tarkoittaa toki ihan valmennusta, että mitä se työhyvinvointi on, mistä se koostuu, miten se muotoutuu, mikä siihen vaikuttaa, mihin se vaikuttaa.  Suurimmaksi osaksi varsinkaan tässä ongelmaryhmäyritysryppäässä, siellä on monesti niin kova meno päällä ja sata muuta rautaa tulessa, että tämä voi hautautua todella pitkäksi ajaksi ennen kuin siihen tartutaan.

Suurissa yrityksissä tälle on tehty jo vuosikymmenet monesti jotain, ja pienissä yrityksissä se on taas se käsityömäisyys, perhemäisyys siinä läheiset suhteet luonnollisesti, jossa se ongelma ei välttämättä pääse niin pahaksi. Kyllä sinä nyt osuit kyllä tämmöisen yhteen akilleen kantapäähän. Ja itse olen sitä mieltä, että jos pitäisi sanoa, että käyttäkääpä nyt x euroa tai x tuntia johonkin työhyvinvointia edistävään asiaan,  niin kyllä minä lähtisin sieltä esihenkilöpäästä ja lähtisin heidän kanssaan yhdessä pohtimaan, että mitä me tässä meidän talossa voitaisiin porukalla tehdä, tarpeeksi pienet askeleet, että saadaan ne otettua,  tarpeeksi helpot konkreettiset keinot, mutta joiden me uskottaisiin vaikuttavan niihin meidän ongelmiin.  Se ei tarkoita sitä, että niitä pitäisi aina hirveästi esihenkilöitäkään kouluttaa, vaan yhdessä heidän kanssaan voisi ne road-mapit, jonkunlaiset esimiesstepit siellä suunnitella.

Anssi Marttinen:  Työhyvinvoinnista on siis tullut työpaikkojen kuuma peruna.  Minä olen toimittaja Anssi Marttinen, ja vieraana Oivalluksia-podcastin tässä jaksossa on Vaasan yliopiston johtamisen professori Riitta Viitala, joka on tutkinut pitkään työhyvinvointia ja keskittynyt viime aikoina työhyvinvoinnin johtamiseen Fokus-hankkeessa.  Riitta, millaisia tavoitteita teillä on tämän Fokus työhyvinvoinnin johtamisen -hankkeen osalta?  Eli millaista lopputulemaa toivotte?

Riitta Viitala: Tässä vaiheessa, kun hanke on päättymässä, ja meidän Vaasan päässä täällä viimeinen seminaari, tai seminaari onkin keskiviikkona, muualla Suomessa niitä vastaavia on jo pidetty, niin kyllä minä sanon ihan suoraan, että tällä hetkellä ihan se ensimmäinen ja konkreettisin tavoite on, että mahdollisimman monet yritykset ja julkisorganisaatiot tulisi tietämään, että tämä arviointityökalu on tyrkyllä.  Ja se ei ole pelkästään se arviointityökalu, vaan me ollaan porukalla rakennettu siihen kylkeen todella kattava, massiivinen työkalupaketti. Ja tämä kaikki on tarjolla ilmaiseksi semmoisella nettisivulla kuin fokukseen.fi.

Minä toivon, että kun tuhat organisaatiota löytäisi sen työkalun ja käyttäisi, niin olisin siihen jo tyytyväinen.  Ja joka kerta, kun siitä yksikin menisi yli, niin aina vain tyytyväisyys lisääntyisi. Ihan sen takia, että itsearviointi on äärimmäisen tehokas tapa tulla tietoisemmaksi siitä, että missä me nyt ollaan, asemoida se oma tilanne jonkun tärkeän asian suhteen, joka työhyvinvointi totta kai kaikille on. 

Mutta sitten jos laajentaa tuosta, tuon se konkreettinen tavoite, niin kyllähän se tavoite on, että työhyvinvoinnin johtaminen ja työhyvinvointi asiana nousisi samalle tasolle kuin logistiikka, markkinointi, ostot, tuotanto, tuotekehitys, ihan mikä vaan muukin.  Normaalin liiketoiminnan ja minkä tahansa palvelutuotannon osa-alue. Ja se ei jäisi sinne vasempaan takanurkkaan lymyämään johonkin henkilöstöhallinnon yhdeksi pieneksi laatikoksi, koska se on niin strateginen asia. 

Anssi Marttinen: Kiitoksia Riitta Viitala vierailusta Oivalluksia-podcastissa. 

Riitta Viitala: Voi kiitos, ilo oli minun puolellani. 

Miehen ääni ja musiikkia: Oivalluksia on Vaasan yliopiston podcast, jossa tutkijamme keskustelevat ajankohtaisista teemoista ja ilmiöistä.

Oivalluksia-podcast: Jakso 24: Näkökulmia lähiöstä

Miehen ääni ja musiikkia: Oivalluksia on Vaasan yliopiston podcast, jossa tutkijamme keskustelevat ajankohtaisista teemoista ja ilmiöistä.

Anssi Marttinen: Onko lähiö luonnonläheinen onnela vai rapistuvien kerrostalojen ja palveluiden alakuloinen asuinalue, jossa on paljon työttömiä ja maahanmuuttajia? Usein lähiö on kuitenkin mainettaan parempi -  ainakin asukkaiden mielestä, mutta miten ehkäistä asuinalueiden eriytymistä ja kehittää lähiöistä entistä elinvoimaisempia asuinpaikkoja? Minä olen toimittaja Anssi Marttinen ja vieraana oivalluksia-podcastin tässä jaksossa ovat Vaasan yliopiston aluetieteen yliopiston lehtori Ilkka Luoto ja julkisjohtamisen yliopistotutkija Sanna Tuurnas. Luoto ja Tuurnen työskentelevät Vaasan yliopiston lähiö-Inno-hankkeessa, jossa tutkitaan lähiöiden kehittämistä ja asukkaiden osallistumista. Kohdealueina ovat Vaasan Ristinummi ja Olympiakortteli. Tervetuloa on Ilkka ja Sanna oivalluksia-podcastin vieraiksi.

Ilkka Luoto: Kiitos, kiitos.

Sanna Tuurnas: Kiitokset!

Anssi Marttinen: Ilkka Kerrotko lähemmin, että miten olet päätynyt tekemään lähiötutkimusta?

Ilkka Luoto: Jo siis sanotaan, että mulla on tausta tuolla maaseutututkimuksen maaseutukehittämisen puolella, ja sieltä käsin on sitten oikeastaan tullut tutuiksi nämä paikallisyhteisöt ja alueyhteisöt ja ihmiset, jotka kehittää omia asuinympäristöjä elinympäristöään. Ja sitä kautta oikeastaan on aika luonteva tulla myös tällaisiin lähiökehittämisen ja lähiöasumisen teemoihin mukaan. Että oikeastaan sitten sanotaan tässä hallintotieteen kontekstissa, kun on opettanut hallintotiedettä ja aluetiedettä, niin tavallaan myös hallinnon näkökulma on tullut siihen mukaan vahvasti. Elikkä, miten sitten näitä asuinalueita kehitetään yhdessä eri eri toimijoiden ja sektorirajat ylittävien koalitioiden kautta. Mutta tietenkin tää asukkaiden oma näkökulma on kauhean tärkeä. Se on ollut mulla aina silloin keskeinen omassa työssäni.

Anssi Marttinen: Sanna edustat eri alaa eli julkisjohtamista, mitä julkisjohtamisella on tekemistä lähiöiden kanssa.

Sanna Tuurnas: Joo no on kyllä julkisjohtamisella paljonkin tekemistä lähiöiden kanssa. Lähiöthän on osa kaupunkia ja tietenkin osa myös kaupungin johtamista, kaupungin konsernihallinnossa ja poliittisissa päätöksentekoprosesseissa tehtäviä päätöksiä. Eli tavallaan kuin se on hyvin hyvin olennainen osa myös julkisjohtamista. Se, mitä mitä esimerkiksi tuolla kaupungintalolla päätetään, vaikuttaa lähiöihin ja toisaalta mitä lähiöissä tapahtuu. Ainakin pitäis vaikuttaa sitten sinne kaupungin päätöksentekoprosesseihin myös.

Anssi Marttinen: Me puhumme lähiöistä, mutta miten lähiöt ovat ja milloin niistä alettiin oikein puhua?

Ilkka Luoto: No joo, voisi sanoa, että totta taustalla on varmaan varmaan ainakin tämmöinen kuin 60-70-luvulta alkanut teollistuminen, autoistuminen, pendelöinti, väestön vaurastuminen. Ja nämä ovat semmoisia tekijöitä, jotka on vaikuttanut siihen, että alettiin rakentaa nopeasti ja halvalla tällaisia betonilähiöitä, metsäsaarekkeita kaupunkien -  varsinaisen kaupunkirakenteen ulkopuolelle. Nää on niin oikestaan lähiön historiallista taustaa. No yhtä hyvinhän niitä voisi kutsua tässä mielessä kaukioiksi myös, että useimmiten ne sijaitsevat sen varsinaisen kaupunkirakenteen ulkopuolella. Ja tietenkin siinä näkyy se hyvin se kehitys 70-luvulla: Tultiin työn perässä tänne kaupunkeihin,  alettiin perustamaan perheitä ja luotiin niitä elämän edellytyksiä näissä lähiöissä. Nämä lähiöt on ollut hirveän tärkeitä suomalaisessa yhteiskunnallisessa kehityskaaressa. Ne on ollut tärkeitä paikkoja monille ihmisille ja perheille, kun on lähdetty luomaan ja rakentamaan tulevaisuutta. Kyllähän ne on vahva osa meidän yhteiskuntaa ja kulttuuria. Nyt ne toki sitten muuttaa muotoaan ajan kuluessa. Ja me ollaan nyt sitten sieltä se 70-luvulta tultu aina tänne 2020-luvulle asti, että tilanne nyt näyttää lähiöissäkin vähän toisenlaiselta, että siellä on silloin ihan uudenlaisia värejä ja tuoksuja ja mielenkiintoisia yhteisöjä.

Anssi Marttinen: Miten lähiöt ovat kehittyneet Suomessa?

Ilkka Luoto: Jossakin vaiheessahan siis -  Se 70-luvun aika oli sitä semmosta aikaa, että lähiöt oli jossakin vaiheessa monoliittisia, homogeenisia asukkaidensa puolesta. Ja sitten kun tultiin tonne 90-luvulle sen laman aikoihin, niin silloin alkoi tulemaan tällaisia uudenlaisia värejä ja negatiivisia piirteitä myös tähän lähiöpuhuntaan. Myös maahanmuuttopolitiikkahan tuli tähän aikaan aika vahvasti mukaan. Me saatiin pakolaisia Suomeen 90-luvulta 2010-luvulle tultaessa kymmenkertainen määrä, siis ulkomaalaistaustaisia ihmisiä tuli Suomeen. Ja tämä tämmöinen näkyy myös lähiöiden kehittymisessä samaan aikaan. Sitten ehkä se laman aika ja siihen liittyvät ehkä tämmöiset niinkuin pahoinvointiin liittyvät tekijät myös tuli lähiöihin. Mutta sit taas, kun ollaan tultu sieltä tänne lähemmäksi tätä päivää, niin voi sanoa, että lähiöistä on tullut kauhean mielenkiintoisia paikkoja, niissä on omalaatuista kulttuuria, mielenkiintoisia etnisiä yhteisöjä ja hyvin vahvoja sellaisia, ja ne ovat rikastuttaneet sitä hyvinkin paljon sitä semmoista, voisiko sanoa valtaväestön luomaa mielikuvaa siitä, mitä lähiöt on tai mitä lähiöt tai lähiöasuminen edustaa. Tämä muutos on ollut äärimmäisen mielenkiintoista seurata, ja se on osa myös tätä meidänkin tutkimushanketta, tän tyyppisten kysymyksien tarkastelu.

Sanna Tuurnas: Toki tietysti, vaikka vaikka näitä positiivisiakin sävyjä on niin ehkä enemmän - varsinkin mediassa korostuu myöskin lähiöihin linkitettävä segregaatio eli asuinalueiden ja niiden asukkaiden eriytyminen erilaisille alueille, ja tämä segregaatiokysymys on myös oli osa tätä lähiöohjelmaa, ja sen tavallaan taklaaminen oli tässä eri ministeriöiden yhteinen ja ympäristöministeriön koordinoiman lähiöohjelman yks tämmönen teema. Ja tähän segregaatiokysymykseen myös tää meidän Lähiöinno-hanke sitten halusi pureutua.

Anssi Marttinen: Olette tutkineet nyt kahta sellaista asuinaluetta eli Ristinummea ja Olympiakorttelia. Ja kerrotteko hieman lähemmin tästä hankkeesta?

Ilkka Luoto: Tuosta hankkeesta itsestään voisi vielä vielä sanoa, että tämä on tosiaan tuota kaksivuotinen hanke, ja ympäristöministeriön lähiöohjelmaa osana on sitä tutkimuspuolta, että ympäristöministeriö rahoittaa myös sitä kehittämispuolta ja Vaasan kaupunki on mukana tuossa Ristinummen osalta sen kehittämishankkeen tiimoilta. Että me ollaan on tehty jonkun verran yhteistyötä, mikä on ollut ollut tosi tosi hedelmällistä meidän kannalta. Ja meidän tässä hankkeessa on 8 tutkijaa.  Sanna on täällä mukana täällä tänään ja Tuomas Honkaniemi, Hanna Heino, Sofi Perikangas, Johanna Kalliokoski, Tommi Lehtonen ja Maria Niskavaara on myös meidän tutkijoita. Ja nyt tämä hanke on tulossa päätökseensä,eli on jonkinlainen tilinpäätöksen aika, että me ollaan kovasti kirjoittamassa erilaisia tutkimuspohjaisia artikkeleita, mutta myös nyt tekemässä tämmöistä yleistajuisempaa raporttia. Näistä alueista voisi sanoa vielä, että nämähän on varsin erilaisia, siis tämä Ristinummi ja Olympiakortteli. Että Ristinummi sijaitsee tuosta keskustasta itäkaakkoon semmonen seitsemän kilometriä. Se edustaa tyypillistä tämmöistä satelliittilähiökeissiä sieltä 70-luvulta. Ja sit taas tämä Olympiakorttelin alue on selkeästi huomattavasti pienempi lähes keskustan tuntumassa Vöyrinkaupungissa sijaitseva alue. Näitä yhdistää Sannan mainitsemat segregaatiokehityksen indikaattorit sekä myös tämmöinen mainehaitta, joka on jossakin määrin ohjannut sitä, miksi me ollaan kiinnostuttu just näistä kahdesta alueesta, toinen on huomattavasti isompi, siellä on 7000 asukasta. Vöyrinkaupungin tilastoalueella on 4000 asukasta ja itse Olympia korttelissa niitä on huomattavasti vähemmän, joku 600-700 asukasta. Elikkä näiden indikaattoreiden perusteella ollaan niitä tutkittu ja tämän mainehaitan perusteella myös.

Anssi Marttinen: Miten te lähditte tutkimaan näitä asuinalueita?

Sanna Tuurnas: Meillähän oli niin kuin tavallaan siinä taustalla ajatus siitä, että meitä kiinnosti se, että miten uusia ideoita, jopa innovaatioita voisi löytyä siitä kautta, että me kuullaan laajasti erilaisia toimijoita, jotka jotenkin on yhteyksissä sekä sekä Ristinummeen että Olympiakortteliin. Ja meillä oli vahvasti tässä sellainen ajatus siitä, että me halutaan näitä paikallisia asukkaita myös mukaan. Viimeisen kahden vuoden aikana me ollaan tehty paljon tämmöistä ihan jalkautumistyötä. Me ollaan käyty paljon tämmöisiä keskusteluja asukkaiden kanssa. Me ollaan oltu tuolla Ristinummella sekä Olympiakorttelissa. Meillä oli ideana alun perin sellaisia järjestää tämmöisiä niin sanottuja focus group -keskusteluja, missä sitten tulisi mahdollisesti mukaan erilaisia asukasryhmiä, mutta sittenhän tuli tietenkin, kun tämä on viimeisen parin vuoden aikana toteutettu tää hanke, tää koronakriisi tuli meidän meidänkin hankkeeseen väliin ja mullisti suunnitelmat. Ja esimerkiksi nyt näin tämmöiset Focus Group -keskustelut, joita me kutsuttiin tässä Community Urban Planning Labseiksi, elikkä CUPL-sessioiksi, niin me jouduttiin siirtämään ne verkkoon. Eli ehkä me tavallaan sitten käytiin onlinemoodissa sitten näitä keskusteluja erilaisten asukasryhmien kanssa. Sitä meillä on ollut paljon opiskelijoita. Ilkan vetämällä kurssilla opiskelijat on myös jalkautunut näille alueille ja keskustellut asukkaiden kanssa,  kysellyt erilaisia arkeen liittyviä kysymyksiä: turvallisuudesta ja lempipaikoista, hyvistä ja huonoista puolista ja näin. Sitten meillä on ollut vielä lisäksi laajasti ollaan haastateltu erilaisia toimijoita tuolta kaupungin puolelta ja järjestöjä, yhteisöjä, seurakuntia, marttoja ja setlementtiä, on ollut monenlaisia näkökulmia - se on ollut meillä koko tässä hankkeessa se idea, että halutaan kuulla laajasti laajasti erilaisia näkemyksiä.

Anssi Marttinen: Miten asukkaat sitten suhtautui näihin haastatteluihin?

Sanna Tuurnas: Palaute on ollut heti alusta asti siellä sellaista mun mielestä kiitollista siitä, että kiva, että te olette kiinnostuneita, ja on ollu valtavasti ajatuksia siitä alueen kehittämisestä ja on tullut sellaista palautetta, että on tosi tärkeää, että meiltä kysytään ja kuullaan. Ja on ollut myös sellaisia kommentteja, että ehkä ei oo aina koettu, että on tultu kuulluksi ja että on niitä ajatuksia saatu kerrottua. Että tässä tavallaan osaltansa tää hanke esimerkiksi ehkä on nähty sellaisenaan myös väylänä ja mahdollisuutena saada sitä omaa ääntä ja niitä omia ideoita kuulluksi.

Anssi Marttinen: Mitäs näiden asukkaiden keskusteluista, toimijoiden haastatteluista ja teidän tekemästänne muusta tutkimuksesta käy sitten ilmi? Maine taisi olla aika tärkeä asia.

Ilkka Luoto: Joo, siis voisi sanoa, että järjestetään näissä meidän CUPL-sessioissa, mitkä Sanna tuossa mainitsikin, niin nousi tää maineteema aika vahvasti esille. Elikkä siellä siellä tavallaan tunnistettiin se se maine, mutta se on jännittävää, että se on kaksijakoista. Se on hyvin kaksijakoista, eli asukkaat itse eivät sitä välttämättä nähneet huonona sitä mainetta, vaan he kokivat, että nämä asuinalueet on paljon viihtyisimpiä, kun tää ulkoinen maine tai yhteiskunnallinen tarinankerronta antaa ymmärtää. Elikkä tavallaan sitä mainetta tuotetaan näiden asuinalueiden ulkopuolella eri tavoilla ja eri tarkoitusperiä ehkä silmällä pitäen - niitä nyt sen kummemmin miettimättä. Mutta tavallaan siis tää asukkaiden oma kokemus on toisenlainen. Toisaalta myös tää maine tuotti mielenkiintoisia tulkintoja, kun opiskelijoiden kanssa kuljettiin tuolla alueella ja etenkin siellä Ristinummella, niin huomattiin, että nuorilla ihmisillä tämmöinen rosoinen, jopa vähän pelottava maine, niin saattoi olla tämmöinen ylpeydenaihe. Elikkä tavallaan tää kääntyi tämä niin sanottu mainehaitta jossakin määrin ylösalaisin. Eli tavallaan koettiin se maine, kertomus tai diskurssi osaksi sitä semmoista kuin nuorison omaa identiteettirakennusaineistoa. Elikkä nähtiin se, että voi olla ihan coolia sekin, että joku ei halua tulla Ristinummelle, koska se on jotenkin pelottavaa, ja sitte todettiin heti perään meille, että no eihän se oikeasti ole kauhean pelottava paikka. Siis näihin mainekertomuksiin, jos mä nyt nopeasti kertaan, niin siellä saattaa olla kuitenkin joitakin, jotka on kiinnostuneita näistä tutkimuksellisista valinnoista. Siellä se löydettiin 4 diskurssia: Yksi oli tää menneisyyteen liittyvä diskurssi - tällainen nostalgia, joka liittyi näihin lähiöihin. Ja sit oli tää tämmöinen presentaatio - elikkä se, mitä sieltä näkyy ja mitkä asiat symboloi tiettyjä asioita ja minkälainen se on esteettisesti se lähiö ja sitten representaation diskurssi, miten tätä tuotetaan uudestaan tätä lähiökerrontaa niin kuin median kautta esimerkiksi ja sit tämmöinen tulevaisuuteen suuntautuva diskurssi, joka oli aika positiivinen. Ja tää tulevaisuuteen suuntautuva diskurssi just kiinnittyi näihin asioiden asioihin. Esimerkiksi siellä Olympiakorttelissa mainittiin aika usein tää Vaasa station-hanke, että saattaa muuttaa sita dynamiikkaa siellä alueella aika hurjasti tää mmonitoimikorttelihanke, joka on nyt monipolvisen päätöksenteon jossakin vaiheessa tällä hetkellä. Ja sit samoin tää akkuteollisuuden sijoittuminen sinne ikään kuin Strömbergin perinnön jatkeeksi sinne Ristinummen no, ehkä ei nyt välittömään läheisyyteen mutta kuitenkin suhteellisen lähelle, niin se luo semmosia toiveikkaita tulevaisuuden kuvia sille alueen kehittämiselle ja sen asuntokannan uudistamiselle.

Anssi Marttinen: Ehkä asukkaat ovat siis toiveikkaita, mutta mitä tuo huono maine aiheuttaa sitten kun edelleen voidaan sanoa, että Ristinummella ja Olympiakorttelilla sellainen on?

Ilkka Luoto: Sehän on asia, joka vaikuttaa monikerroksellisesti. Eli voidaan sanoa, että kaupungin päättäjät, politiikot, viranhaltijat ja muut, ne tietenkin niin kuin seuraa sitä keskustelua. Ja kun me ollaan suhteellisen pienessä tai keskisuuressa kaupungissa, niin nämähän tunnetaan hyvin nämä tietynlaiset maineeseen liitetyt tarinat ja keskustelut. Yhteiskunnallinen maineen luomiseen liittyvä tarinankerronta on vahvasti tiedossa. Elikkä tämäntyyppiset tekijät hän vaikuttaa myös siihen halukkuuteen, miten näitä alueita kehitetään. Ja sen takia ois kauhean tärkeätä, että me ymmärretään se alueyhteisönä, että me tuotetaan myös sitä toisenlaista kerrontaa, sitä vaihtoehtoista positiivista kerrontaa näistä alueista ja viestitään sillä tavalla niiden kehittämisen suhteen, koska se on oikea tie sitten kun me mietitään, että miten näitä kehitetään näitä alueita.

Anssi Marttinen: Niin voiko lähiön mainetta parantaa?

Sanna Tuurnas: Ei varmaan mitään helppoja tapoja on sinänsä olemassa, mutta paljon esimerkiksi näissäkin haastatteluissa tuli sellaista kuin hyvin ruohonjuuritasolta lähtevää näiden asukkaiden semmoista mainetyötä, että he jatkuvasti korostaa niitä hyviä puolia. Esimerkiksi tuo esille erilaisissa yhteyksissä niitä: vaikka luonnonläheisyyttä Ristinummella tai yhteisöllisyyttä Olympia-korttelissa tai tällaisia asioita. Ja tavallaan voi ajatella myös, että tällaiset pienet teot voi olla tosi tärkeitä tavallaan tämmöisenä niin sanottuna vastadiskursseina sellaiselle kuin, mikä voi tulla ulkoa päin enemmänkin sitä. Media esimerkiksi tuo esille kuin useissa tämmöisissä, niin kuin negatiivisessa valossa, että jos jotakin on tapahtunut just vaikka Ristinummella tai olympiakorttelissa, niin myös se alue siinä mainitaan. Mutta että tällaiset positiiviset vastatarinat Ja tietysti tällaiset isot hankkeet, niin on tietysti omiaan myös tuomaa tuomaan ja parantaa sitä mainetta. Toki tietysti vaatii myös kaupungilta ihan konkreettisia toimenpiteitä joskus tällainen on tämmöinen asuinalueiden parannustyö, että se on ehkä enemmän vielä semmoista ihan strategista: Korjauskelvottomien rakennuksien purkaminen, uudisrakentaminen. Että ne ihmiset siellä alueilla, mutta myös alueiden ulkopuoliset ihmiset näkee, että tässä on myöskin jotakin potentiaalia ja tänne halutaan jotakin tuoda ja kehittää.

Anssi Marttinen: Sanna tuossa ottikin esiin tuon yhteisöllisyyden Ilkka, mitä tutkimuksenne paljasti yhteisöllisyydestä ja osallisuudesta Ristinummella Olympiakorttelissa?

Ilkka Luoto: No joo, siis sanotaan näin, että sillä yhteisöllisyydellä on oikeastaan selvät kiinnikekohdat myös noihin alussa mainittuihin teemoihin. Voisi sanoa, että kun Ristinummi esimerkiksi rakentuu hyvin erilaisista rakennuksista ja rakennuskannasta, siellä on pientalovaltaista rakennuskantaa, mutta myös sitä vanhempaa kerrostaloasuimistoa. Niin etenkin tämä vanhempi sukupolvi, joka on Ristinummella, tuntee Ristinummen historiaa - on viettänyt siellä paljon aikaa, niin he näkee tän nostalgian ja tämmöisen yhteisöllisyyden merkityksen nimenomaan kauhean keskeisenä asiana. Se korostaa sitä tietynlaista yhteisöllisyyttä. Mutta sitten jos miettii yhteisöllisyyden muotoja, niin he esimerkiksi mainitsi tämmöisiä asioita kun kaikenlainen yhdessä tekeeminen: he muistelivat näitä Ristinummi-päiviä, lentopallon pelaamista, hiihtokilpailuja ja monia tämmöisiä tapahtumia, jotka oli tärkeitä yhteisölle. Toinen selkeä puhetapa, mikä meillä nousee esille, oli tää yhteisöllisyyden katoaminen tai häipyminen tai vaipuminen jonnekin. Elikkä  varsinkin, kun sitten kun viranomaisten ja kanta-asukkaiden toimesta tuotettiin paljon sitä toivomusta siihen, että pystyttäisiin palaamaan semmoseen vanhempaan, ytimellisempään yhteisöllisyyden aikakauteen, niin tätä me kuunneltiin aika paljon. Mutta toisaalta siellä näkyy myös se, että tää yhteisöllisyys monipuolistuu, se rikastuu. Sillä on paljon erilaisia etnisiä yhteisöjä, jotka tuottaa omaa yhteisöllisyyttä ja tämän  huomioiminen ei ole kauhean hyvin onnistunut ehkä sitten sieltä kaupunkikehittämisen ja viranhaltijoiden näkökulmasta, että ehkä voisi miettiä sitä, että miten tätä nostettaisiin positivisemmin esille myös, koska siellä on rikasta kulttuuria, rikasta tekemistä,  siellä on halukkuutta osallistua sen asuinalueen kehittämiseen. Tää pisti meille hyvin vahvasti silmään, että onko se halukkuus noteerattu riittävällä tavalla. Että tavallaan, kun meillä on ihmisiä, jotka ovat valmiita tekemään asioita alueen edestä ja sen puolesta sen oman elinympäristönsä kehittämiseen, niin miksi emme pystyisi osallistumaan heitä tehokkaammin siihen toimintaan mukaan. Ja varmaan tämä osallisuuden teema on Sannalle vieläkin tutumpi, että Sanna on sitä erityisesti tutkinut tässä hankkeessa.

Sanna Tuurnas: Joo toki kun sitä osattomuuttakin näkyi näissä meidän meidän haastatteluissa ja niissä keskusteluissa asukkaiden kanssa, mutta paljon näkyi myös semmoista kuin, just mitä mä mainitsin siitä esimerkiksi tämmöisestä arjen mainetyöstä, mitä siellä siellä tehdään tai muunlaisesta semmoisesta  hyvin pienimuotoisesta tällaisesta arjen osallistumisesta, niin siellä on näkyvissä myös myöskin tämmöistä aktiivisuutta. Ja se, mikä tietysti on ehkä tohon taas,mitä Ilkka puhuu tuosta yhteisöllisyydestä ja siitä, että miten paljon siellä kuitenkin niin kuin meidän tästä aineistosta löytyy tämmöistä paljon positiivista yhteisöllisyyttä, jotta sitä pystytään tukemaan ja edistämään, mikä on tietysti myös varmasti kaupungin osalta esimerkiksi tärkein tavoite, että sitä yhteisöllisyyttä löytyy. Koska niinkuin on todistettu, yhteisöllisyydellä on paljon positiivisia vaikutuksia, niin sitten tarvitaan myös tietysti tämmöisiä tiloja ja tavallaan sellaista sellaista tietynlaista tukea siihen, että sitä yhteisöllisyyttä pystytään sitten vahvistamaan. Ja esimerkiksi tämä tilakysymys oli oli sellainen, mikä tulikin  näissä haastatteluissa, että tarvittaisiin sellaisia kokoontumisen tiloja.

Anssi Marttinen: Kuka sitten määrittelee yhteisöllisyyttä?

Ilkka Luoto: Siinä tullaankin jännän äärelle. No, sanotaan, että en lähde puhumaan ehkä sittenkään yleisesti, vaan jotenkin nojaudun siihen tutkimusaineistoon, mikä meillä on. Ja sen perusteella se indikoi tai suorastaan osoittaa aika vahvasti sitä, että yhteisöllisyyttä määritellään hyvin vahvasti myös viranhaltijoiden toimesta ja kaupunkisuunnittelijoiden toimesta ja ihmisten toimesta, jotka niinkuin eri konteksteissa työskentelee näillä alueilla. Ja kuitenkin se lähtökohta voisi olla enempi niin päin, että sitä yhteisöllisyyttä tuotettaisiin sieltä asukkaista lähtien ja tälle luodaan mahdollistavia rakenteita aktiivisesti, kuunnellaan enemmän niitä asukkaita -  aidosti kuunnellaan, ei vaan  mennä kuuntelemaan, vaan vaan itse asiassa kuunnellaan, mitä he sanovat ja sitä kautta sitten luodaan semmosia rakenteita kaupunkihallintoon ja kaupunkisuunnitteluun, joiden kautta sitä voidaan tukea semmosta monikulttuurisempaa yhteisöllisyyttä, joka kuitenkin on tullut jäädäkseen näihin lähiöihin.

Anssi Marttinen: Minä olen toimittaja Anssi Marttinen ja vieraana Oivalluksia-podcastin tässä jaksossa ovat Vaasan yliopiston aluetieteen yliopistonlehtori Ilkka Luoto ja julkisjohtamisen yliopistotutkija Sanna Tuurnas. Ja Luoto ja Tuurnas työskentelevät Vaasan yliopiston Lähiö Inno -hankkeessa, jossa tutkitaan lähiöiden kehittämistä ja asukkaiden osallistumista, ja kohdealueina ovat Vaasan Ristinummi ja Olympiakortteli. Puhutaan kehittämisestä: Eikö lähiöiden kehittäminen perustu lähtökohtaisesti siihen, että niissä on jotain vikaa?

Ilkka Luoto: Siis ihminen, hän on olento, joka haluaa jatkuvasti kehittyä ja kehittää asuinympäristöään. Muutos ei välttämättä tarkoita kehitystä. Ja muutos on yleensä se, joka on kauhean inhimillistä ja ohjaa meidän toimintaa hyvin monella tavalla. Mutta sanotaan esimerkiksi, mitä voisi sanoa Ristinummen ja Olympiakorttelin kohdalta suhteessa koko kaupungin kehittämiseen. Näkisin näin, että lähiöiden kehittämistä ei tulisi ajatella yksinomaan pelkästään lähiöiden asioina, vaikka siis todellakin  asukkaiden näkökulmat on sille tärkeitä niin kuin on ollut puhetta tässä aikaisemmin, vaan osana tämmöistä strategista kaupunkisuunnittelun ideaa. Elikkä voidaan ajatella silloin näin, että kun pidetään huolta myös niistä heikoimmin selviytyvistä asuinalueista tai heikoimmin kehittyvistä alueista, niin silloin tuotetaan semmosta hyvää kaupunkikehitystä, joka on koko kaupungin etu. Tämmöinen strateginen ajattelu kannattaa tuoda vahvasti mukaan tämmöiseen kaupunkisuunnittelu ja kehittämiseen, jossa kaikki alueet on jollakin tavalla tärkeitä, vaikkakin vähän erilaisissa rooleissa, mutta ettei jätetään joitakin alueita kehittämättä kokonaan tai jätetä kokonaan vaille huomiota.

Sanna Tuurnas: Ja varmaan olennaista on myös se, että miten se tavallaan kun sitten kehystetään se kehittäminen, että jos tullaan tavallaan ulkoapäin kertomaan, että me ruvetaan teille nyt tätä kehittämään teidän asuinaluetta, koska täällä on tätä segregaatiokehitystä. Ja on olennaista tämmöisessä kehittämiskeskustelussa, että myös otetaan se yhteisö, ne asukkaat, ne paikalliset toimijat siihen kehittämiseen mukaan. Ja silloinhan se mun mielestä ehdottomasti aina positiivista. Ja niin kuin näissä meidänkin haastatteluissa tuli just ja erilaisissa keskusteluissa tuli esille, että se on myös asukkaiden mielestä positiivista, että  heidän rakas tai ainakin varmasti monelle tosi tärkeä asuinalueensa on sitten huomioitu, ja siihen halutaan panostaa.

Anssi Marttinen: Ja varmasti viestinnälläkin on suuri merkitys kehitystyössä?

Ilkka Luoto: Joo viestintä erityisesti kaupunkikonsernin sisällä, että  me pystytään toimimaan siilojen välillä tehokkaasti. Että kun nyt on katsonut tätä jollakin tavalla haastatteluiden ja näiden sessioiden kautta läheltä se, niin se tuntuu olevan semmoinen perin vaikea asia suomalaisessa hallinnossa, kunta- ja kaupunkihallinnossa, se, että miten me pystytään siilojen yli välillä keskustelemaan riittävästi. Ja nimenomaan tämmöisessä paikkaperustaisessa johtamisessa ja näkökulmassa ideana on se, että kun meillä on joku alue, johon me keskitytään, sillä on tietynlaisia fyysisiä rakenteita, luonnonelementtejä ja muita, mutta meillä on myös hallinto, joka toimii näiden alueiden kanssa, niin sen pitäisi pystyä ikään kuin luomaan semmosia hallinnan kehyksiä, joissa on vahvasti mukana asukkaat sekä koko kaupunkikonserni toimialarajat ylittäen. Ja nythän näin kun toimitaan vahvasti toimialarajojen sisällä, niin se tuottaa sitten sellaista keskustelemattomuutta ja ohipuhumista. Ja äärimmäisen tärkeää on tietenkin se, että kaikki toimijat, jotka toimii alueilla: vapaaehtoiset toimijat, yhdistystoimijat, asukkaat tietenkin ja yritykset myös, otetaan mukaan näihin keskusteluihin. Ja sillä tavalla vaan tämmöisessä niin kuin laajassa koalitiossa me pystytään tuottamaan hyvää kaupunkiympäristöä asukkaille.

Sanna Tuurnas: Joo ehdottomasti Ilkalta tuli kyllä olennaisia asioita. Ja tähän vielä vielä komppaan sen verran, että kun puhutaan tämmöisestä lähiökehittämisestä, niin se viestintä tulee erityisen olennaiseksi juuri tällaisessä kontekstissa, koska se on niin moniulotteista. Kun siellä ehkä ei puhuta, vaan siitä, että mitä se infra tekee siellä, tai onko siellä sitten jotain tietynlaisia sosiaali- ja terveyspalveluja? Entäpä koulut tai päiväkodit? Entäpä kulttuuripuoli, että se on tavallaan tämmöinen laaja kokonaisuus, joka koskettaa koskettaa monia erilaisia kaupungin toimialoja, mutta myös sitten yrityksiä ja näitä niin kuin Ilkka sanookin näitä järjestöjä, yhdistyksiä ja niitä asukkaita siellä. Se viestintä on tavallaan juuri sen takia tässä meidänkin tutkimuksen tuloksena, mutta myös aikaisempien erilaisten tutkimusten tuloksena, niin tämmöisessä kehittämistyössä tosi tärkeää.

Anssi Marttinen: Te annoittekin jo tiettyjä vinkkejä päättäjille, poliitikoille ja asukkaille, mutta onko jotain vielä? Mitä te haluaisitte kertoa tämän lähiö-inno-tutkimuksen perusteella juuri esimerkiksi päättäjille?

Ilkka Luoto: No joo. Ehkä mä nostaisin vielä kerran silläkin uhalla, että tässä toistetaan vähän itseämme, tämä ihmisten kuuleminen, josta puhuttiin aikaisemmin. Se on tärkeää. Meidän on syytä saada aikaan asukkaissa semmoinen tunne, että on tullut kuulluksi ja kuunnelluksi aidolla tavalla. Ihmisten ideoiden ylös kirjaaminen ei myöskään riitä, vaan vaan me tarvitaan sitten actionia sen jälkeen. Elikkä kyllä mä sanoisin, että asukkaat ymmärtää sen, jos heitä vaan osallistutaan tai kuunnellaan, mutta mitään ei tapahdu. Elikkä kyllä jatkotoimenpiteiden keskeisyys on tässä yksi juttu, johon pitää kiinnittää huomiota. Samoin sitten kun nostaisin mistä nyt, niin kauheesti aikaisemmin puhuttiin, niin kantaväestön ja maahanmuuttajataustaisten vuorovaikutuksen lisääminen, että vaikka se tuntuu äärimmäisen vaikealta ja joskus jopa jopa mahdottomalta, niin kuitenkin pitäisi pyrkiä löytämään sellaisia keinoja luomalla esimerkiksi tiloja, harrastamisen tiloja, jotka on yhteisiä tai  talviaikaisia kokoontumistiloja, jotka on lämmitetty ja johon niin kuin avoin ja helppo pääsy ja jossa ihmiset ja asukkaat pystyy kohtaamaan toisiansa. Nää on tämmöisiä suhteellisen yksinkertaisia asioita.

Sanna Tuurnas: Ja varmaan myös just  näihin tiloihin liittyen. Esimerkiksi sellainen huomio, mikä on aikaisemminkin tullut tällaisissa lähiökehittämisen hankkeissa ja tutkimuksissa esille, on se, että kaupungin ei välttämättä esimerkiksi tarvitse itse olla joka jutussa tekemässä ja ja aktiivisesti vaikka tuottamassa jotakin palveluita siellä. Mutta on tärkeää kuunnella siellä niitä tarpeita, mitä sieltä sieltä asuinalueelta nousee. Ja se voi olla ihan kuin tietty joku konkreettinen paikka, missä voi olla esimerkiksi. Ihmiset on nähnyt, että tässä voisi olla hyvät tilat meille, mutta että miten me saatais tää tila nyt hyödynnettyä ja käyttöön. Kaupungin ja päättäjien suuntaan yleisestikin, ei pelkästään Vaasassa vaan vaan muuallakin, tällainen viesti voisi olla meidän hankkeen tai meidän hankkeen yhtenä lopputuloksena sellainen, just tämä kuunteleminen ja se myös siitä tarkalla korvalla oleminen siitä, että miten miten sitä paikkaperusteisesti myös tällaista yhteisöllisyyttä voidaan tällaisilla toimenpiteillä edistää.

Anssi Marttinen: Jos puhutaan vielä lopuksi Vaasan Ristinummen ja Olympiakorttelin tulevaisuudesta. Aiotaanko nämä tutkimustulokset ottaa huomioon näiden alueiden kehittämisessä?

Ilkka Luoto: Joo, mehän ollaan nyt tultu monenlaisten toimijoiden kanssa yhdessä, erityisesti Vaasan kaupunki, Joonas Nylén, Kiitos, VOAS WMarko Ylimäki. Kiitos! Näinhän nämä yhteistyökumppanuudet, jotka tässä on syntyneet ja heiltä tulleet viestit ovat olleet nostattavia. Me ollaan kuultu ihan sieltä, että tutkimuksen kautta ollaan pystytty tuottamaan uutta tietoa, mutta myös samalla luomaan jonkinlainen uudenlainen neutraalinkaltainen foorumi, minkä sisällä on ollut hyvä keskustella näistä alueista. Ja tämä oli meistä kauhean kiva kuulla. Ja sitten myös, mitä viestejä nyt on saatu, niin siellä on kiinteistömassojen uudelleenomistajuutta suunniteltu. Ja siellä on  mielenkiintoisia kaavahankkeita meneillään Ristinummella parasta aikaa. Elikkä kyllä nämä alueet kehittyy. Ja toivottavasti me ollaan  omalta osaltamme oltu tuomassa hyvää buustia tähän keskusteluun mukaan.  Ehkä jatkossakin voidaan osallistua, että monet meidän keskeisistä tutkimustuloksista on nyt kansainvälisissä prosesseissa vertaisarvioitavina. Ja sitä kautta vielä tää aihe ja nämä aiheet, maine ja yhteisöllisyys ja yhteiskehittäminen, ne elää ja rikastuu ja saa uusia muotoja. Toivon, että tää keskustelu jatkuu. Et meillähän on nyt tulossa 18.1. tämmöinen lähiökehittämisen tulevaisuusseminaari. Tästä löytyy lisätietoa Lähiö-innon sivu sivuilta myös ja me julkaistaan semmoinen yleiskielinen lyhyt raportti kolmella kielellä, elikkä suomi, englanti, ruotsi ja tääkin ilmestyy tammikuussa samoihin aikoihin. Mitä Sanna tuumaat, onko tässä tulevaisuuskeskustelussa vielä jotain semmoista, mitä tuossa ei tullut esiin.

Sanna Tuurnas: Varmasti tyhjäsit potin jo aika hyvin, mutta ehkä tässä tulevaisuuskeskustelussa vielä, että jos miettii, että mmitä vaikuttavuutta täällä hankkeella on ollut, niin on tuotu sitä, että tää on myös tällainen yliopiston operoima tämmöinen neutraali foorumi erilaisten keskustelujen avaamiselle. Se on nähty tervetulleena aika monesta suunnasta. Ollaan erittäin kiinnostuneita myös jatkamaan tällaisessa roolissa tulevaisuudessakin.

Anssi Marttinen: Minä olen Anssi Marttinen ja vieraana Oivalluksia-podcastin tässä jaksossa ovat olleet Vaasan yliopiston aluetieteen yliopistonlehtori Ilkka Luoto ja julkisjohtamisen yliopiston tutkija Sanna Tuurnas. Kiitoksien vierailusta.

Ilkka Luoto: Kiitoksia.

Sanna Tuurnas: Lämmin kiitos!

Speaker1: Oivalluksia ovat Vaasan yliopiston podcast, jossa tutkijamme keskustelevat ajankohtaisista teemoista ja ilmiöistä.

Eurooppalaisen EUNICE-korkeakouluverkoston tavoitteena on ratkaista yhteiskunnallisia haasteita vahvistamalla koulutusta, tutkimusta ja kansainvälisyyttä. Kymmenen EUNICE-korkeakoulua ympäri Eurooppaa työskentelevät yhdessä luodakseen joustavia opintopolkuja yli korkeakoulujen ja valtioiden rajojen. 

EUNICE-verkosto tekee monipuolista yhteistyötä koulutuksen ja tutkimuksen saralla. Toiminta perustuu alueelliseen vaikuttavuuteen, innovaatiotoimintaan ja kestävyyteen. Osa EUNICE-verkoston tarjonnasta, kuten MOOC-kurssit (massive open online course), ovat kaikille avoimia. Osa toiminnasta, kuten vaihtomahdollisuudet, on suunnattu EUNICE-yliopistojen opiskelijoille ja henkilökunnalle.

EUNICE tarjoaa:

• kansainvälisiä kokemuksia ja verkostoja
• korkeatasoista digitaalista opintotarjontaa
• mahdollisuuksia kansainväliseen harjoitteluun
• eurooppalaisia yrityskumppanuuksia, vertaisoppimista ja tutkimusinfrastruktuuria.

Vaasan yliopiston lisäksi EUNICE-yliopistoon kuuluvat:

• Poznan University of Technology (PUT), Puola
• Brandenburg University of Technology Cottbus- Senftenberg (BTU), Saksa
• University of Cantabria (UC), Espanja
• University of Mons (UMONS), Belgia
• University of Catania (UNICT), Italia
• Polytechnic University of Hauts-de-France (UPHF), Ranska
• University of Peloponnese (UoP), Kreikka
• Polytechnic Institute of Viseu (IPV), Portugali
• Karlstad University (KAU), Ruotsi

Polku kohti tiivistä eurooppalaista verkostoa alkoi EUNICE-projektista. EUNICE valittiin Euroopan komission Erasmus+-rahoitusta saavaksi eurooppalaiseksi korkeakouluverkostoksi pilottihakukierroksella vuonna 2020. Vuonna 2022 EUNICE-yliopistot perustivat kansainvälisen voittoa tavoittelemattoman yhdistyksen.

Tämä on tekstivastine Vaasan yliopiston Oivalluksia-podcastin jaksolle 23: Riskinä työyksinäisyys?

Miehen ääni: Oivalluksia on Vaasan yliopiston podcast, jossa tutkijamme keskustelevat ajankohtaisista teemoista ja ilmiöistä.

Anssi Marttinen: Korona-aika siirsi nopeasti todella monet suomalaiset työpaikoilta kotiin etätöihin. Muutos oli iso myös sosiaalisessa mielessä. Lähijohtaja muuttui etäjohtajaksi ja kahvihuoneessa niitä näitä rupatelleet työkaverit Teams-kokousten asiakeskeisiksi virtuaalihahmoiksi. Ja vaikka työpaikoille ollaankin nyt jo ainakin osittain palattu, etätyö ja hybridityö näyttävät tulleen jäädäkseen. Samalla etätyön myötä riski yksinäisyyden kokemiselle työssä on kasvanut. Millaisia seurauksia työyksinäisyys tuo ja mitä asialle voidaan tehdä? Minä olen Anssi Marttinen ja vieraana tässä Oivalluksia-podcastin jaksossa on Vaasan yliopiston työhyvinvointiin erikoistunut tutkija Jussi Tanskanen. Hän on vastaava tutkija Työsuojelurahaston rahoittamassa työyksinäisyyttä etätyössä käsittelevässä hankkeessa. Jussi Tanskanen, tervetuloa mukaan!

Jussi Tanskanen: Kiitos.

Anssi Marttinen: Jussi! Peruskysymys: Mitä työyksinäisyys on?

Jussi Tanskanen: Joo, tähän voisikin vastata nyt monella tapaa. Työyksinäisyys on työssä koettua yksinäisyyttä. Mutta tämä vastaus eikä kerro juuri yhtään mistään mitään, mutta jos vastaan tarkemmin, elikkä työyksinäisyys olisi haluttujen ja todellisten työssä olevien suhteiden epätasapainosta kumpuavaa negatiivista tunnetilaa, niin se taas ehkä kertoo vähän liian paljon ja liian lyhyesti. Voisin tätä vähän tarkemmin avata vielä. Voi ajatella, että meillä työyhteisöissä ja siellä työntekijöillä, heillä on eri verran tällaisia sosiaalisia suhteita. Elikkä, joissain ammateissa työtä tehdään vaikka hyvinkin yksin. Voidaan ajatella, että joku metsuri saattaa kaataa puuta metsässä hyvin itsekseen, jos ei ole siinä vaikka työkavereita lähellä. Ja sitten välttämättä viestintää ei muiden kanssa ole. Etätöissä saatetaan tehdä hyvin fyysisesti eristyksissä ja muissa, mutta saatetaan olla koko ajan jo palavereissa tai koko ajan ollaan viestinnässä digitaalisesti muuten. Kuitenkin töissä on ihmisillä eri määrä sosiaalisia suhteita, joillain on hyvin vähän. He voidaan ajatella olevan sosiaalisessa eristyksessä jopa. Mutta oikeastaan tää vielä, että vähäiset suhteet tai sitten voidaan puhua myös määrän suhteen laadusta, tai oikeastaan laatu onkin ehkä tärkeämpi meille. Mutta oikeastaan ei edes vähäinen määrä tai vähäinen huono laatu sosiaalisissa suhteissa ei vielä itsessään luo tätä työyksinäisyyttä, vaan siihen vaikuttaa esimerkiksi myös ihmisen omat tarpeet tälle sosiaalisuudelle. Paljonko haluaa ja paljonko on tarvetta erilaisille sosiaalisille suhteille töissä. Ja joillain erakkoluonteisilla ihmisillä tarve on hyvin vähäinen ja heillä ei oikeastaan ole sitä haluakaan. Heillä sitten voi oikeastaan olla silleenkin, että jos on paljon sosiaalisuutta, se on heille hyvin raskasta ja kuluttavaa, mutta jos tuleekin tämmöinen tilanne, että ihminen vaikka haluaisikin, että olisi paljon sosiaalisia suhteita ja kaipaisi niitä, mutta niitä ei sitten aktuaalisesti ei olekaan kovin paljon. Tämä aiheuttaa: epäsuhde tulee, ja sitten tämä epäsuhde saattaa aiheuttaa negatiivisen työyksinäisyyden kokemuksen. Ja tämäkään vielä, epäsuhdekaan vielä ei vielä pakosti tarkoita sitä, että kokisi työyksinäisyyttä, siihen voi vaikuttaa sitten vaikka ihmisen muun elämän kautta tulevat sosiaaliset suhteet, jos niitä on paljon, ne voi vähän kompensoida. Eli sitten oikeastaan ei tunnukaan niin negatiiviselta tämä tilanne. Mutta periaatteessa voisin sanoa, että työyksinäisyydellä tarkoitetaan tämmöistä tilannetta, että ihminen kaipaisi enemmän sosiaalisia suhteita, kun oikeastaan onkaan.

Anssi Marttinen: Etätyö on yleistynyt ja se on varmasti myös tuonut enemmän ajankohtaisemmaksi tämän työyksinäisyyden.

Jussi Tanskanen: Jo kyllä. Kyllähän se etätyö on, siinä on riskitekijöitä paljon. Nimenomaan ollaan itsekseen kotona ja sitten viestintä on tämmöistä digitaalista usein. Sitä monet puhuu, ja itsekin ehkä havainnut, että digitaalinen viestintä aina ei ihan niin semmoista syvällistä ja ehkä laadukasta kuin kasvokkainen. Ja voi olla myös vaikeaa, tapahtuu väärinymmärryksiä paljon ja sitten se on muutenkin vähän erilaista se digitaalinen viestintä. Etätyössä helposti käy vähän silleen, että keskitytään sitten siinä viestinnässä ylipäätään siihen työntekoon. Siinä puuttuu semmoiset satunnaiset kohtaamiset käytävällä tai kahvihuoneessa kollegoiden kanssa, missä vähän niin kuin jutellaan ei-työhön liittyvistä asioista myös. Tämmöiset tuppaa vähän jäämään pois. Se voi olla taas työyhteisön kannalta hyvinkin kriittistä.

Anssi Marttinen: Tuossa vähän otitkin esille sitä, että mistä tuo työyksinäisyys kumpuaa, eli mikä sen aiheuttaa?

Jussi Tanskanen: Siellä on paljon tällaisia eri tekijöitä, mitä voidaan ajatella. No, ylipäätään sanotaan, että se on epäsuhta haluttujen ja todellisten sosiaalisten suhteiden välillä, sieltä se kumpuaa. Kaikille se vähäinen sosiaalisten suhteiden määrä ei tee sitä. Esimerkiksi erakot ovat hyvin tyytyväisiä, erakkoluonteiset ihmiset. Mutta joilla taas sitten tarve on iso sosiaalisille suhteille ja he kokevatkin helposti työyksinäisyyttä. On paljon tämmöisiä, esimerkiksi nämä omat tarpeet sosiaalisille suhteille. Sitten on tämmöisiä yksilöllisiä tekijöitä työntekijöille, on erilaisia sosiaalisia taitoja ja kykyjä. Jotkut tutustuu ihmisiin ja saa kavereita hirmuhelpolla ja joillekin se on, tuntuu, että se on tosi vaikeata heille. Eli tämmöisiä erilaisia taitoja ja kykyjä, mutta nämä ovat semmoisia tekijöitä, että nämä ovat yksilöllisiä seikkoja, että näille ei sinällään hirveästi mahda. Ihmiset ovat sellaisia kuin ovat. Toki joitain sosiaalisia taitoja voi koittaa kehittää ja muuta. Mutta se ei musta ole niin oleellista. Enemmän mua kiinnostaa enemmän tällaiset työn piirteet, työyhteisöominaisuudet, joihin ne voidaan sitten vaikuttaa. Voidaan tehdä työpaikoista vähän helpommin lähestyttäviä, tehdä sellaisia, että niissä on tilaa ja aikaa ihmisten tutustua toisiinsa myös sillä tavoin, että saadaan laadukkaita mielekkäitä suhteita, miten päästään mukaan sosiaalisiin kuvioihin, esimerkiksi uudet työntekijät voivat olla riskissä työyksinäisyydelle, koska he eivät vielä oikeastaan ole päässeet mukaan tai ei ole niin helppoa sitten heti lähteä. Toki työssä voi olla tällaisia ulottuvuuksia: kauheaa kiirettä, työhön epävarmuutta, ei saa tukea, niin kuin tämä etätyö, että se vaikeuttaa sitä, ei jää oikein aikaa sille sosiaalisuudelle tai sitten ei ehkä sitouduta, jos on työ hyvin epävarmaa, ei uskalleta sitoutua hirveästi siihen paikkaan, tuntuu, että siellä käydään hetken aikaa -  vaihdetaan paikkaa sen jälkeen. On jopa ihan tutkittu tämmöisiä, että tietynlaisia organisaatiokulttuureja on, tämä ei ehkä suomalaisen työelämään niin hyvin sovi, mutta voi olla tuolla suuren meren takana esimerkiksi semmoista, että jos on organisaatiokulttuuri, joka perustuu siihen, että työntekijät laitetaan kilpailemaan keskenään, että siellä kilpaillaan jopa saman organisaation sisällä. Eihän se oikein luo hyvää lähtökohtaa sille, että kehitetään merkityksellisiä suhteita.

Anssi Marttinen: Me olemme puhuneet paljon etätyöstä ja sen vaikutuksista työ yksinäisyyteen, mutta kyllähän siellä varsinaisella työpaikallakin voi varmasti kokea työyksinäisyyttä?

Jussi Tanskanen: Jo kyllä. Siitä oikeastaan sitä tutkimusta enemmän onkin jopa tehty. Työyksinäisyyttä on oikeasti ylipäätään aika vähän ylipäätään tutkittu, mutta jonkin verran on, mutta se on tämmöiseen lähityöhön keskittynyt aikaisemmin, mutta tosissaan siellä voi olla, että jos ihmisillä on hirveä kiire koko ajan, ei sitä välttämättä kerkeä sitten niin se sosiaaliseen elementtiin keskittyä. Se voi olla se, että muokataan työkavereita käytävässä ja mennään sitten itse tekemään niitä hommia.

Anssi Marttinen: Mitä seurauksia työ yksinäisyydessä sitten voi olla?

Jussi Tanskanen: Sillä on todettu aika negatiivisia seurauksia niin tälle työntekijälle itselleen kuin koko organisaatiolle, missä hän on. Yleinen koko elämänpiirin leikkaava yksinäisyys, sitä on tutkittu tosi paljon. Se on yhdistetty kaikenlaisiin terveyshaittoihin, varsinkin mielenterveyteen, mutta myös fyysiseenkin terveyteen. Siellä on esimerkiksi tämmöisiä ihan käyttäytymisen perustuvia tai terveyskäyttäytymiseen perustuvia tämmöisiä selitysmalleja. Esimerkiksi yksinäiset henkilöt juovat enemmän alkoholia tai ehkä ruokavalio ei sitten ole niin terveellinen. On tullut esiin myös ihan fyysiseen terveyteen liittyviä vaikutuksia ja esimerkiksi kuolleisuuteen paljon. Mutta sitten myös työyksinäisyydellä on näitä samanlaisia huonompaan terveyteen liittyviä. Elikkä stressiä ja työuupumusta, voi olla matalampaa työn imua, heikompaa työtyytyväisyyttä. Työperäinen balanssikin saattaa kärsiä. Tämmöisiä kuin aika crusiaaleja (olennaisia) juttuja, mitä voi tapahtua työhyvinvoinnille. Mutta sitten myös tuota ihan tällaisille organisaation kannalta myös haitallisille asioille. Elikkä työyksinäisten ihmisten suoriutuminen on yhä heikompaa. Ei välttämättä oikein sitouduta työpaikkaan samalla tapaa ja työn lopetushalutkin voi olla sitten aika mielessä sen jälkeen. Yksinäisyydessä on vähän semmoinen ikävä piirre, että siitä tulee, että ihmiset kun alkavat kärsiä kroonista yksinäisyyttä, yhä enemmän yksinäisyyttä. Tämä aiheuttaa vähän semmoista ikävää kehää, eli ihminen alkaa tulkitsemaan kaikkia sosiaalisia tilanteita negatiivisella tavalla, joka johtaa yksinäisyyden pahentumiseen, mutta myös samaan aikaan alkaa passivoitua. Että alkaa tulkitsemaan kaikkia läheisiä ihmisiä vähän vihamielisemmin, niin alkaa passivoitua myös sosiaalista suhteista ja sitten alkaa vetäytyä pois päin. Mikä saattaa aiheuttaa just tämmöisiä ikäviä seurauksia, vaikka sitoutumisen kannalta organisaatiossa.

Oivalluksia-podcastin aiheena on Riskinä työyksinäisyys. Minä olen Anssi Marttinen ja vieraana tässä Oivalluksia-podcastin jaksossa on Vaasan yliopiston työhyvinvointiin erikoistunut tutkija Jussi Tanskanen. Ja hän on vastaava tutkija Työsuojelurahaston rahoittamassa työyksinäisyyttä etätyössä käsittelevässä hankkeessa. Kertoisitko vielä vähän tarkemmin tästä tutkimuksesta ja hankkeesta?

Jussi Tanskanen: Johon meillä tosissaan on Työsuojelurahaston apuraha nyt tälle vuodelle 2022. Hankkeen nimi on Yhdessä Etähybridityössä. Tutkimustyö yksinäisyydestä ja ennaltaehkäisyä korjaavan toimintamallin kehittäminen. Tämä hanketta perustuu aiemmalle etätyötutkimushankkeelle. Meidän idea tässä tutkimushankkeessa tänä vuonna on luoda tämmöistä kehittämismallia, jolla voidaan torjua ja ehkäistä työyksinäisyyttä etähybridityössä. Me tehdään tässä tutkimusta ja kehittämismallia yhtä aikaa. Perustetaan tämä tutkimus ja kehittämismalli meidän tämmöiselle korona aikana kerätylle tilastoaineistolle ja sitten ollaan tehty haastatteluja. Ja sitten tehdään tällaista työpajatoimintaa yritysten kanssa. Meillä on kolmesta eri yrityksestä edustajia mukana. Työpajoissa me ensin vähän alustettiin työyksinäisyydestä ja mitenkä sitä voisi koittaa ehkä ehkäistä.  Sitten siellä organisaation edustajat pääsivät itse sumplimaan, että mitkä keinot voisi toimia ja alkaa ideoida. Ja nyt ne on kerennyt testaamaan ja testailee parhaillaan omassa organisaatiossaan, että mitkäs asiat toimii. Ja on nyt muutamia eri ideoita, mitä ne ovat ne kehittäneet, niitä nyt sitten testataan ja vähän dokumentoidaan, että mitä, mitä siellä tapahtuu. Tästä pilottitutkimusta vähän tehdään.

Anssi Marttinen: Niin ajattelinkin kysyä, onko tutkimuksista tullut jo tuloksia tai kiinnostavia löydöksiä?

Jussi Tanskanen: No, on meillä tässä jonkin verran tullut. Että ensin voisin sanoa, että ollaan tutkittu tämmöistä, että mitäs tälle työyksinäisyydelle on käynyt pandemia-aikana. Ollaan ajateltu, että onko se sitten etätyöläisillä, että onko se vaan, mitä pidemmälle pandemia-aikana etätyösuositus oikein pysyi, että mitä pidempään siellä etätyössä pysyttiin, niin muuttuiko ihmiset sitä yksinäisemmäksi? Niin huomattiin analyysidatasta, että suuri osa ihmisistä suuri osa vastaajasta, noin puolet - vähän reilu puolet, niin heidän työyksinäisyyden taso pysyi pandemia-aikana matalalla ja se ei muuttunut mihinkään. Se oli oikein hyvä uutinen. Mutta sitten sieltä löytyi tämmöinen pienempi ryhmä, jossa työyksinäisyys, kasvoi pandemia-aikana vähän koko ajan. Sitten, mikä ehkä sinällään hälyttävää, mutta myös kiinnostavaa, sieltä löytyi tämmöinen kymmenen prosentin ryhmä työntekijöitä, joilla oli työyksinäisyys korkealla tasolla. Melkein heti siinä, kun alettiin aineistoa kerätä, kun etätöihin siirryttiin pandemia-aikana, niin siellä se oli korkealla tasolla. Sitten se on vaan kohonnut sen jälkeen. Ja se on tämmöinen hälyttävä kymmenen prosentin ryhmä, mikä sieltä on tullut. Siihen kuuluu varsinkin tämmöisiä nuoria ja uusia työntekijöitä. Ja muutenkin on havaittu, että he ovat riskissä tämmöiselle työyksinäisyyden kokemukselle. Ja nimenomaan ehkä uudet työntekijät, siinä helposti voi ajatella, että varsinkin, jos etätyövaiheessa tulee työyhteisöön, niin siellä sellaisia vanhoja suhteita, mitä on. Se ollaan havaittu, että mitä ihmiset ovat haastatteluaineistossa puhuneet, että jos on aikaisemmin ollut, kauan ollut jo töissä samassa työpaikassa ja on tutustunut ihmisiin ja on tämmöinen aika tiivis työtiimi, missä on tehty ja joka on ollut kauan jo pystyssä.

Jussi Tanskanen: Heillä tämmöinen siirtymä etätyöhön oli aika helppoa. Ne pystyi sutvimaan ja olemaan ja viestimään digitaalisesti. Siellä oli vahva pohja siellä alla. Uusilla työntekijöillä tätä pohjaa ei oikein ole, ja etänä voi olla vielä hankalampi sitten tutustua uusiin työkavereihini kunnolla, kun sitten lähityössä. Mutta on täällä sitten muitakin, esimerkiksi tämä kiire vaikuttaa enemmän nimenomaan tämän työyksinäisyyden synty, työn epävarmuus, mutta kiire varmaan sitä, että ei ole niin aikaa sille, varsinkaan etätyössä. Kun sosiaalisuus vaatii melkein sitä, että pitäisi lähettää erikseen viestiä tai sopii asioita. Ei voi vain sitten sattumalta nähdä sitten ihmisiä siellä työpaikalla. Ja kiire voi sitten tehdä sitä, että ei ole oikein aikaa sitten tämmöiselle sosiaalisuudelle. Mutta ollaan sitten havaittu, että tämmöisiä kun, mitkä sitten vaikuttavat positiivisesti tilanteeseen, niin esimerkiksi sosiaalisella tuella - varsinkin kollegoilta saatu sosiaalinen tuki kyllä vähentää työyksinäisyyden kokemusta paljon. Ja sitten myös laadukas esihenkilön johtaminen, hyvä vuorovaikutussuhde hänen kanssaan toimii kyllä tosi hyvin. Ylipäätään itsensä johtamisen taidolla on ollut merkitystä. Ja ylipäätään, että organisaatiolla olisi osaltaan myös etätyökäytänteitä. Tietysti se, että jollain tapaa ollaan mietitty, miten sitä etätöitä nyt tehdäänkään, niin se jo auttaa tilannetta. Sitten ollaan havaittu, että tämmöisiä viestintämuotojen vaikutuksia ollaan tutkittu. On havaittu, että pikaviestimet, whatsappit ja videoneuvottelut, niillä on ihan positiivinen vaikutus. Ne vaikuttaa suojaavan vähän tätä työyksinäisyyden kehittymiselle. Ollaan sitten havaittu myös tämmöisiä haitallisia vaikutuksia. Eli ollaan nimenomaan havaittu samoja mitä, aikaisemmatkin tutkimukset, että elikkä, varsinkin työuupumus on niin kuin työyksinäisillä hyvinkin niin suurta, että tulee matalaa työnimuja ja erilaisia fyysisiä terveysoireita ja heikompaa suoriutumista.

Anssi Marttinen: Sinä annoitkin jo hyviä vinkkejä työyksinäisyyden ehkäisyyn, eli siinä pitää vähän itse tehdä, mutta myös työkavereilla, esihenkilöillä ja organisaatiolla on hyvin suuri vaikutus.

Jussi Tanskanen: Jo kyllä. En laittaisi, että olisi kenenkään sinällään vastuulla, että olisi vaikka sitten esihenkilön tai organisaatioiden vastuulla, että kukaan kärsisi työyksinäisyyttä. Kyllä se mun mielestä kuuluu koko työyhteisölle se asia. Jos jotain vinkkejä pitäisi antaa niin, että voisin sanoa sen, että ei kannata vain tunnistaa, että hei nyt tuolla nämä työntekijät saattavat olla työyksinäisiä - panostetaan heihin, vaan ylipäätään koko porukkaan. Yksi hyvä tapa voisi olla tietoisuuden lisääminen, eli vähän puhuttaisiin, mitä tämä työyksinäisyys on. Että ihmiset ehkä tunnistaisi, että siinä liittyy tämmöisiä negatiivisia tunteita. Niitä voitaisiin oppia ehkä käsittelemään sitten, mitä voi olla ja pohdintaa sosiaalista tarpeista, ylipäätään vinkkiä, että mieluummin se olisi sellaista arkipäiväistä sosiaalista toimintaa. Koitettaisiin organisaatiossa miettiä, miten saadaan lisättyä tämmöisiä kohtaamisen mahdollisuuksia meidän työssä, mahdollisuutta tämmöiselle epäviralliselle viestinnälle ja mahdollisuuksia sille, että tulisi tämmöisiä merkityksellisiä ihmissuhteita työssä. Jos kerran vuodessa pidetään joku tykypäivä, jossa tehdään porukalla jotain mukavaa, niin okei, hyvä juttu sekin, mutta en usko, että se riittää. Ja jos mietitään etä- ja hybridityötä varsinkin, sielläkin nimenomaan olisi tärkeää, että olisi tämmöistä myös ei-työhön liittyvää viestintää. Että saataisiin vaikka kokouksiin aikaa vaihtaa myös muita kuulumisia, esimerkiksi tämmöisiä virtuaaliolohuoneita voisi olla, missä sitten voidaan keskustella ties mistä asioista. Ja että etätyössä ehkä sitten vielä tähän viestintään kannattaisi painottaa. Just oli Yleltä ollut uutinen, että missä kerrottiin, että miten esimerkiksi hymiöiden käyttö viesteissä voi olla työpaikalla vaikeaa ja vaarallistakin, että ihmiset saattaa tulkita ne eri tapaa. Siinä nuoret työntekijät kertoi, että jotkut emojit esimerkiksi oli heidän mielestään hyvin passiivisaggressiivisia ja sitten vanhemmat työntekijät eivät välttämättä tarkoita sillä tapaa. Että siinä voi tulla väärinymmärryksen riskejä, varsinkin tämmöisessä digitaalisen viestinnässä voi tulla paljon, siihen kannattaa kiinnittää erityisesti huomiota.

Anssi Marttinen: Oivalluksia-podcastin jakson vieraana on Vaasan yliopiston työhyvinvointiin erikoistunut tutkija Jussi Tanskanen. Jussi, ikä sai sinut tutkimaan työyksinäisyyttä, miten kiinnostuit siitä?

Jussi Tanskanen: Joo, mä olen tutkinut työhyvinvointia jo kauan ja sosiaalisia suhteita myös jonkin verran aikaisemmin, joten tämä nyt yhdistää tämä tutkimus vähän ne molemmat, ja sinällään tämä pohjautuu mun vanhoihin juttuihin. Mä olen pohjakoulutukseltani yhteiskuntatieteilijä, mutta nyt olen Vaasan yliopiston johtamisen yksikössä tehnyt tämmöistä tutkimusta työhyvinvoinnin kanssa tuommoiset reilu 10 vuotta ja samaan aikaan sitten Jyväskylän yliopistossa yhteiskuntatieteiden ja filosofian laitoksella myös hyvinvointia tutkinut. Jyväskylässä noin seitsemän vuotta sitten olin mukana myös Yksin yhteiskunnassa -tutkimushankkeessa, jossa aloitin tutkimaan yksinäisyyttä tämmöisenä yhteiskunnallisena ilmiönä. Sitten oikeastaan, kun mä olen Vaasassakin tämmöisiä sosiaalisia kysymyksiä työhyvinvoinnin suhteen tutkinut, esimerkiksi tämmöisiä esihenkilöalaissuhteita, mutta sitten nyt, kun korona-aika alkoi, niin hyvin nopeasti siinä sitten perustettiin tämmöinen LEADIS-tutkimus tiimi, jota professori Liisa Mäkelä vetää. Perustettiin se ja alettiin tutkia etätyötä, mutta sitten aika nopeasti alettiin ajautua tutkimuksessa ihan tulosten ohjaamana tutkimaan nimenomaan sosiaalisia suhteita ja työyksinäisyyttä etätyössä. Ja sitten siinä ollaan ajauduttu tähän nykyiseen hankkeeseen, ja jatkoa nyt toivottavasti seuraa sitten vielä kanssa.

Anssi Marttinen: Niin miten seuraavaksi hankkeessa ja työyksinäisyyden tutkimuksessa tapahtuu?

Jussi Tanskanen: Tällä hetkellä tämä syksy taas kirjoitellaan ahkerasti tutkimusartikkelia ja tähän tämmöistä loppuraporttia hankkeille. Sitten tosissaan innolla odotan, että minkälaisia tuloksia ja viestejä saada organisaatioista ja näiden pohjalla sitten tämmöistä kehittämismallia sitten kehitetään. Nyt olisi idea sitten osoittaa jatkossa eli seuraavassa tutkimushankkeessa testattaisiin tätä kehitysmallia hieman tarkemmin tämmöisellä kokeellisella asetelmalla. Muitakin ideoita kyllä on, että tätä työyksinäisyyttä on hirmu vähän tutkittu ylipäätään. Ja siinä riittää paljon tutkimusta vielä, eli esimerkiksi ei keskittyä pelkästään etä- ja hybridityöhön, vaan myös lähityöhön myös. Tämmöisiä suunnitelmia se tulevaisuudessa olisi.

Anssi Marttinen: Minä olen Anssi Marttinen ja vieraana Oivalluksia-podcastin jaksossa on ollut Vaasan yliopiston työhyvinvointiin erikoistunut tutkija Jussi Tanskanen. Jussi. Kiitos ja oikein hyvää jatkoa sinulle.

Jussi Tanskanen: Kiitos Paljon.

Miehen ääni: Oivalluksia on Vaasan yliopiston podcast, jossa tutkijamme keskustelevat ajankohtaisista teemoista ja ilmiöistä.

Tämä on Oivalluksia-podcastin jakson 22 tekstivastine.

Miehen ääni ja musiikkia: Oivalluksia on Vaasan yliopiston podcast, jossa tutkijamme keskustelevat ajankohtaisista teemoista ja ilmiöistä.

Anssi Marttinen: Koska olet viimeksi ostanut uusia vaatteita, ehkä siitä ei ole kovin kauan? Ei ihme, sillä vaatekaupat ja vaateteollisuus innostavat meitä mukaan kiihtyviin muotisykleihin. Tarjolla on jatkuvasti uutta ja edullista pikamuotia. Toisaalta sitten kuulemme, että vaateteollisuus on yksi saastuttavimmista aloista. Mikä siis vastaukseksi tähän ristiriitaan? Vapauttaisiko vastuullisempi kuluttaminen meidät vaatekrapulasta vai tulisiko vaateostoista pidättäytyä kokonaan? Minä olen Anssi Marttinen ja vieraana Oivalluksia-podcastin tässä jaksossa ovat Vaasan yliopiston markkinoinnin väitöskirjatutkija Essi Vesterinen ja Tiia Alkkiomäki. Vesterinen tutkii vaatteiden kulutuksen vähentämistä eli antikuluttamista ja sen yhteyttä hyvinvointiin, ja Alkkiomäki tarkastelee vaatehävikin käsittelyä, pikamuotia ja kuluttamiseen oikeutusta. Tervetuloa!

Essi Vesterinen: Kiitos.

Tiia Alkkiomäki: Kiitos kovasti.

Anssi Marttinen: Mikä sai teidät kiinnostumaan tästä aiheesta?

Essi Vesterinen: Se on varmaan lähtenyt ihan kotoa, niin kuin ensimmäinen siemen. että tulen sellaisesta perheestä, missä kulutettiin asiat loppuun. Ja ehkä se toisaalta oli sitä 90-luvun tapaa toimia. Sitten myöhemmin kiinnostuin enemmän myös vastuullisesta kuluttamisesta ja päädyin tekemään mm. vapaaehtoistöitä tuonne Eettisen kaupan puolesta ry:hyn - globaalikasvatustyöpajoja vedin kouluille ja oppilaitoksille. Ja siellä ehkä kiteytyy vielä enemmän sellainen kuin ajatus siitä, että tuo vastuullisuuskeskustelu on aika sellaista negatiivispainotteista tavallaan, että vastuullisuus on jotain, mikä on hyödyttää muita, mutta on itseltä pois. Ja siinä mulla tuli semmoinen ajatus, että onko se asia oikeasti ihan näin, vai hyödyntäisikö se oikeasti myös kuluttajaa itseä se kuluttamisen vähentäminen, Ja sen takia lähdin nimenomaan tutkimaan kuluttamisen vähentämisen ja hyvinvoinnin yhteyttä.

Tiia Alkkiomäki: Mua puolestaan on aina kiinnostanut vaatteet ja pukeutuminen ja muoti. Ja mä olen itseasiassa ekalta tutkinnoltani vaateartesaani. Aika varhain kyllä tiedostin jo sen, että toimialalla on niin paljon epäkohtia, että mä en ehkä halua työskennellä siellä. Toki olen opiskeluaikoina ollut varmaan kaikissa mahdollisissa vaateketjuissa töissä ja nähnyt sen arkipäivän tosi läheltä. Ja fiilis vahvistui, että tällaisenaan tämä ala ei houkuta, mutta muodin, pukeutumisen ja vaatteiden parissa työskentely silti kiehtoi. Ja aloin miettiä, miten voisin toimia, että siitä toimialasta tulisi meille kaikille parempi, niin mietin, että alan tutkia asiaa ja haen vastauksia kysymyksiin, että voiko se pikamuoti tai muoti- tai vaateteollisuus ylipäätään olla ikinä vastuullista.

Anssi Marttinen: Tänään me puhumme vaatteiden kuluttamisesta, siitä, miten pitäisi kuluttaa ja ei pitäisi. Vai pitäisikö ollenkaan kuluttaa? Millaisia tuntemuksia se teissä herättää?

Tiia Alkkiomäki: Kyllähän uusia vaatteita saa ostaa. Se on ihanaa ja siitä tullee hyvä fiilis, ja myös meidän kulttuurikin suosittelee, että täällä pukeudutaan. Ja onhan täällä aika kylmääkin välillä. Pikamuoti itsessään on aika kalskahtava termi. Siihen liittyy aika paljon ikävämmän puoleisia eettisiä kysymyksiä, mihin Essi äsken jo viittasi: muun muassa sosiaaliset ongelmat liittyen palkkoihin tai lapsityövoiman käyttöön tai ympäristön ongelmat, muun muassa puuvillan viljely tai tuotantoketjun muut vaiheet. Ja kulutustahti, miten me kuluttajat niitä vaatteita käytetään, on kieltämättä kiivas ja tavallaan itseään ruokkiva ilmiö. Mutta koemme pikamuodilla olevan myös joitakin hyviä puolia, muun muassa se demokratisoi pukeutumista ja vaatteiden kulutusta. Että sosiaaliluokasta riippumatta, yhä useimmilla on mahdollisuus pukeutua vaikka tämänhetkisten muotityylien mukaan.

Anssi Marttinen: Mitä sanot Essi, pitäisikö vaatteiden kuluttaminen vähentää ihan minimiin, olla sellainen antikuluttaja?

Essi Vesterinen: Antikuluttaminen ei välttämättä tarkoita, että eletään jotenkin askeesissa. Että kyllähän vaatteita tarvitaan, ja oikeastaan antikulutus, vaikka se sanana kuulostaa kauhean jyrkältä, niin se viittaa kaikenlaiseen kulutuksen vähentämiseen, ja myös kaikki tämmöinen boikotointi tiettyjä brändejä kohtaan tai tehtyjä kauppoja kohtaan tai tämmöinen vähentäminen on antikulutusta. Ja ehkä se mitä mä nään semmoisena kestävänä antikulutuksena, niin se on tavallaan vastareaktio tai vaihtoehto sille, että me pelkästään ikään kuin vaihdettaisiin sitä tuotetta vastuullisemmaksi, mutta ei pidettäisi meidän oma kulutustaso samana tai jopa itseasiassa nostettaisiin sitä kulutustasoa, niin antikulutus on tavallaan vastaus siihen, että et itse muutetaan niitä kulutustapoja ja kulutetaan vähän vähemmän. Ja oikeastaan se ensisijainen tavoite on päästä pois siitä ylikulutuksesta siihen, että kulutetaan tarpeeseen. Et kyllä me saadaan edelleenkin nauttia vaatteista ja pukea päälle ja itsekin nautin vaatteista ja visuaalisista asioista, että se ei ole mikään semmoinen synti.

Anssi Marttinen: Markkinat on kuitenkin päättänyt vähän toisin. Eli yritysten mielestä vaatteita pitäisi kuluttaa enemmän. Marraskuun lopussa vietetään Black Friday'ta - varsinaista kulutusjuhlaa. Tiia, miten tähän pitää suhtautua?

Tiia Alkkiomäki: Niin kuin Essi sanoo, niin kyllä vaatteessa saa nauttia ja ostoksista ylipäätään, mutta sellaisia ostoksia kannattaa tehdä, mitkä tuottavat iloa ja tai hyötyä mahdollisimman pitkään. Eli ratkaisevaa mun mielestä on, miten kulutat koko vuonna kuin että miten kulutat Black Friday'na. Tämän ostelupäivän ostohuumalta ehkä välttyy, jos tekee itselleen vaikka etukäteen ostoslistaa, mitä juttuja mä tartten. Fiksuahan se on ostaa sitten, kun ne on hyvässä tarjouksessa.

Anssi Marttinen: Samana päivänä kun Black Friday vietetään Älä osta mitään -päivää, mutta jos mä nyt Essi ymmärrän oikein, niin ehkä se vastuullisuus on tärkeämpää kuin se, ettei osta mitään?

Essi Vesterinen: Joo, kyllä ja myöskin se, että vähintään yhtä tärkeätä kuin mitä sä ostat silloin Älä osta mitään päivänä on se, miten sä ostat 364 muuna päivänä. Et mieluummin tavallaan kiinnittää huomion siihen kokonaiskulutukseen, kuin siihen, että mitä nyt yhtenä päivänä ostaa tai ei osta. Ja myös se on mun mielestäni tärkeä pointti tai kiinnostava pointti, että mitä me tarkoitetaan kuluttamisella. Helposti se kuluttaminen tarkoittaa ostamista ja pois heittämistä. Mutta jos me mietitään sitä sanaa kulutus, niin sehän on silloin, kun se vaate kuluu. Eli se käyttäminen, ja se käyttäminenhän ei kuluta ympäristöä tai aiheuta niitä ihmisoikeusongelmia, vaan se tuotanto. Että sen jälkeen, kun se vaate on tuotettu, niin keskityttäisiinkin siihen, että käytetään ja otetaan se ilo irti, koska se ostamisen tuottama nautinto on kuitenkin vain hetkellinen ja se käyttämisen tuottama nautinto voi olla paljon pitkäaikaisempi.

Anssi Marttinen: Entäs sitten kulutuksen vähentäminen? Tekeekö se onnelliseksi?

Essi Vesterinen: Tähän vähän joku pääsin, kun pääsin tuohon aiheeseen, että ostaminen, käyttäminen ja pois heittäminen, niin se ei välttämättä ole se, että ostamisen vähentäminen sillä hetkellä jotenkin vaikuttaa siihen hyvinvointiin, vaan se on enemmänkin se, että mitä tulee tilalle. Eli esimerkiksi se, että jos nyt puhutaan vaatteista spesifisti, niin on vanha viisaus, että niukkuus ruokkii luovuutta. Kun on tutkittu antikuluttajia ja erityisesti vaatteiden antikuluttajia, niin on huomattu, että kun he lopettavat siellä kaupassa käymisen ja niiden vaatteiden ostamisen, niin se huomio kiinnittyy omaan vaatekaappiin ja siihen omaan tyyliin, ja alkaa nähdä ne vaatteet tavallaan luovemmin ja tutustumaan siihen omaan tyyliin yhdistelemällä niitä luovasti ja ehkä jopa muokkaamalla, korjaamalla. Ja se voi itse tuoda paljon enemmän nautintoa kuin se, että ostaa koko ajan uutta. Ja sitten toisekseen se, että kun se huomio ei ole koko ajan siinä ostamisessa ja mitä tarvitsee seuraavaksi, niin voi keskittyy muihin asioihin elämässä.

Anssi Marttinen: Tiia, jos puhutaan pikamuodista, niin voiko se olla vastuullista?

Tiia Alkkiomäki: No sinänsä tutkimusten valossa ei ole merkitystä, mistä sen vaatteen ostat, vaikka ostaisit sen jostain parjatusta pikamuotiketjusta, niin se ei ole synti sinänsä. Ratkaisevaa on se, kuinka monta kertaa vaate tulee sinulla käyttöön. Eli tiettyjä asioita on myös kuluttajan vastuulla. Osta vaatteita, jotka tuottaa iloa ja hyötyä ja päätyy mahdollisimman usein sun päälle. Esimerkiksi mulla on sellainen, mä kutsun sitä häämekoksi, mitä mä käytän aina ystävieni kesähäissä - mulla saattaa olla kesässä viidet häät, ja mä laitan aina sen saman mekon päälle. Niin mulla on aina silti se fiilis, että ihanaa tulossa viikonloppuna juhlat ja mä saan laittaa sen mun lempimekon päälle. Se on mulle niin rakas ja se on aina yhtä näyttävä, sitä mekkoa kehutaan. Ja aina eri häissähän on eri vieraat ja mitä sitten, vaikka olisikin samat vieraat, se on mulle rakas mekko. Koen oloni itsevarmaksi ja se kestää aikaa ja kestää juhlia. Niin tämän tyylisiä vaatteita mä suosittelisin kaikkia hankkimaan vaatekaappiin.

Anssi Marttinen: Mites sitten halvat vaatteet? Tiia, pidätkö 4 euron t-paitaa yhtä hyvänä kuin kallista?

Tiia Alkkiomäki: Mun mielestä vaatteisiin pitää sitoutua, niitä saa rakastaa ja niitä jopa pitää rakastaa. Pikamuoti-ilmiön mukanaan tuomien ajatusten myötä se, että jos ostat edullisen vaatteen, niin se on nopeasti korvattavissa uudella edullisella vaatteella sen sijaan, että kun ostat kalliin vaatteen, niin sä ehkä pidät siitä parempaa huolta kuin sitä halvasta vaatteesta. Vaikka sinänsä, jos nyt oikein tarkastellaan jollain atomien tasolla, niin kyllähän puuvilla on puuvillaa siinä halvassa vaatteessa ja kalliissa vaatteissa. Että samanlaiset pesuohjeet ja huolto-ohjeet niihin liittyy. Eli vaatetta kannattaa vaikka silittää ja nukat kannattaa poistaa nukkakoneella ja noudattaa pesuohjeita ja välttää kuivausrumpua.

Anssi Marttinen: Essi, onko olemassa vastuullisesti tuotettuja vaatteita?

Essi Vesterinen: Lähtökohta on ehkä yritysvastuussa se, että et mikään ei on täysin vastuullista ja yritysvastuussa ydinkysymys on se avoimuus. Myönnetään se, että ei ole täysin vastuullista olemassa ja että yritämme saada selville näitä puutteita ja yritämme puuttua niihin. Mutta jos puhutaan kuluttajan näkökulmasta, niin vaateteollisuus on yksi esimerkki sellaisesta toimialasta, missä niin sanottu ekotehokkuus on parantunut huomattavasti viime vuosina. Eli pystytään tekemään ekologisesti tehokkaammin niitä tuotteita, mutta silti sinä kokonaispäästöt on kasvanut aika reilusti sen takia juuri, että kulutus on lisääntynyt ja se käyttöaika per vaate on lyhentynyt. Eli tämä tavallaan alleviivaa sitä, että se pelkän tuotteen vaihtaminen kestävämpään ei riitä, jos meidän kulutustottumuksiin ei tuo muutoksia. Eli sitä kulutusta pitää toisin sanoen vähentää.

Anssi Marttinen: Sitten on vaatevuoria, se on meikäläisellekin tuttu sana. Aina kaapit on täynnä t-paitoja ja niistä ei sitten raaski luopua. Missä vaiheessa Tiia pitäisi tehdä jotain? Ja onko se meidän vastuulla, vai kenen vastuulla sitten miettiä näitä vaatevuoria?

Tiia Alkkiomäki: No, nyt puhutaan vaatehävikistä. Se on tekstiiliä, joka ei enää miellytä käyttäjänsä silmää. On menny pois muodista, ulkonäkö on ehkä kulahtanut tai se on rikki ja tuotetta ei osata korjata tai jakseta tai haluta korjata - se elinkaari vaatteena päättyy. Tavoitehan on, että me käytetään vaatteet niin loppuun, ettei niitä enää kannata korjata ja silloin ne on jätettä. Mutta mihin mä kannustan ja kuten Essikin, että pitäisi sitä vaatteista mahdollisimman hyvää huolta, niin sillä säilyy esimerkiksi jonkinlainen jälleenmyyntiarvo tai jälleenkierrätysarvo. Että jos se hyvässä kunnossa, se on muodin mukainen ja siellä on vielä elinvuosia edessä, niin se voi tuoda iloa jonkun muun ihmisen vaatekaapissa, jos ei sun omassa.

Anssi Marttinen: Mitäs te teette sitten vanhoille vaatteille, joita ette enää käytä?

Tiia Alkkiomäki: Täytyy sanoa, että ilahduttavan usein itsellä alkaa olla kyllä vaatekaappi siinä kunnossa, että monet vaatteet ovat niin lempivaatteita, että ne alkaa olla aivan käytetty loppuun, että niiden seuraava etappi on kaatopaikka, mutta joskus on ehkä tullut tehtyä hutiostoksia tai vaate on muuttanut oudosti kokoansa siellä vaatekaapin uumenissa, niin mä käytän paljon Facebook-kirppiksiä tai lahjoitan vaatteita esimerkiksi mun äidille.

Anssi Marttinen: Essi! Oletko sinä onnellinen, kun jätät vaatteen ostamatta?

Essi Vesterinen: Täytyy sanoa, että et vaikka se onni ei piilekään hetkellisissä yksittäisissä toiminnoissani, niin kyllä mä välillä saan siitä semmoista tyydytystä, että jos mä oon on jossakin bongannut jotain, että toi voi olla kivaa tai että pitäisikö ostaa, niin mulla on yleensä strategiana, että mä aina jään pohtimaan, et mä tuun uudestaan sit kauppaan ja mietin, että tarvinkohan mä oikeesti. Ja aika usein se tarve menee ohi. Toki jos oikeasti tarvin jotain, niin silloinhan mä on tyytyväinen, että mä oon hankkinut jotain, mutta sitten kun se tarve menee ohi, mä huomaan, että itse asiassa en muuten tarvinnutkaan, säästyi rahat ja voin käyttää ne johonkin järkevämpään. Et mäpä löysinkin mun vaatekaapista jonkun kivan jutun tai tai lainasin kaverilta tai jotain muuta, niin kyllä.

Anssi Marttinen: Onko kirpputoreilta ostaminen sitten hyvä vaihtoehto? Esimerkiksi Black Fridaylle?

Essi Vesterinen: Toi mitä Tiia tuossa puhui siitä, että sitten kun tavallaan on todennut, että vaikka on yrittänyt ostaa pitkänäköisesti ja itselleen rakkaita asioita ja joskus kaikille käy niitä hutiostoksia, niin toki se on parempi sitten myydä siellä kirpputorilla, jos joku muu ottaa sen käyttöön ja siitä saattaa ehkä tulla jonkun toisen lempivaate. Mutta jos tutkimusten mukaan näyttäisi, että se kirpputorilla myyminen on itse asiassa vähän enemmän sellaista tilantekemistä kaappiin, jotta voisit ostaa taas niitä uusia vaatteita, niin silloinhan se on täysin päinvastaista. Että se ei hidasta sitä vaatteiden kiertoa, vaan se pikemminkin tukee sitä ajatusta siitä, että vaatteet on kertakäyttökamaa ja niitä voi ostaa ja heittää pois. Ja sitten myös semmoinen on tullut esiin tutkimuksissa, että myöskin sen kirpputorilta ostaminen - tavallaan se tulee siihen uuden ostamisen päälle, eikä niin, että se korvaisi sitä uutta ostamista. Että tavallaan, jos ajattelisi niin, että et aina käytetään loppuun ne vaatteet, mitä ollaan hankittu, niin silloinhan meillä ei pitäis olla tämmöisiä Second hand -markkinoita, eikä sitä ylijäämävaatteen vuorta siellä kaatopaikalla myöskään.

Anssi Marttinen: Mikä funktio vaatteilla sitten on?

Tiia Alkkiomäki: Voidaan ajatella vaatteella itsellään on käyttöfunktio ja muodilla taas tämmöinen statusfunktio.

Essi Vesterinen: Tuosta muodin statusfunktiosta, niin itseasiassa, kun ollaan tutkittu tätä vaatekuluttamisen yhteyttä hyvinvointiin, niin nähdään ero niin sanotun muodin kuluttamisen ja tyylin kuluttamisen välillä. Jos muodin kuluttaminen on tällaista ulkoa asetettujen trendien seuraamista, sen on nähty olevan negatiivisesti yhteydessä hyvinvointiin, niin tyylin kuluttaminen onkin sitä kuin tällaista itseilmaisua ja oman niin kuin tavallaan pitkäaikaisen identiteetin rakentamista sen vaatteen kautta, ja se taas on positiivisesti yhteydessä hyvinvointiin.

Anssi Marttinen: Tässä oli tämänkertainen Oivalluksia-podcast. Minä olen Anssi Marttinen ja vieraina tässä jaksossa ovat olleet Vaasan yliopiston markkinoinnin väitöskirjatutkija Essi Vesterinen ja Tiia Alkkiomäki. Vesterinen tutkii vaatteiden kulutuksen vähentämistä eli antikuluttamista ja sen yhteyttä hyvinvointiin ja Alkkiomäki tarkastelee vaatehävikin käsittelyä, pikamuotia ja kuluttamisen oikeutusta. Kiitoksia vierailustaan.

Essi Vesterinen: Kiitos paljon.

Tiia Alkkiomäki: Kiitos! Oli mukavaa olla.

Speaker1: Oivalluksia. On Vaasan yliopiston podcast, jossa tutkijamme keskustelevat ajankohtaisista teemoista ja ilmiöistä.