Tekoäly ja Faustin kauppa
Oikotien houkutus
Jokainen tuntee hetken, jolloin omat kyvyt eivät riitä. Sanat eivät tule, ajatus ei luista ja työ junnaa paikallaan. Silloin mieleen hiipii kysymys: entä jos olisi keino saada kaikki valmiiksi helpommin?
Haave on ikivanha. Länsimaisessa kulttuurissa sen tunnetuin muoto on tarina Faustista, oppineesta miehestä, joka myi sielunsa paholaiselle. Nyt tarina tuntuu jälleen ajankohtaiselta, sillä tekoäly lupaa juuri sitä, mistä Faust haaveili: lisää tietoa, taitoa ja luomisvoimaa – heti.
Onko tekoäly siis uusi paholainen? Vastaus ei ole yksinkertainen, ja juuri siksi Faustin tarinaa kannattaa tarkastella lähemmin.
Kaksi erilaista sopimusta
Faustin tarinasta on kaksi päämuotoa, ja niissä solmitut sopimukset poikkeavat toisistaan ratkaisevasti.
Vanhin versio sisältyy saksalaiseen kansankirjaan vuodelta 1587. Siinä Faust allekirjoittaa verellään sopimuksen, joka on voimassa 24 vuotta. Paholainen palvelee Faustia ja tarjoaa hänelle tietoa ja nautintoja, mutta hinta on kova: Faust luopuu kristillisestä uskosta, ja määräajan päätyttyä paholainen surmaa hänet ja vie hänen sielunsa helvettiin. Tarina päättyy kauhuun ja on tarkoitettu varoitukseksi liiallisesta uteliaisuudesta.
Goethen Faustissa (1808 ja 1832) sopimus on puolestaan vedonlyönti. Faustin vastapuolena on paholaisen edustaja Mefistofeles. Hän voittaa vedon vain, jos saa Faustin edes kerran niin tyytyväiseksi, että tämä toivoo hetken kestävän ikuisesti. Goethen Faust ei siis osta valmista lahjaa, vaan lyö vetoa siitä, ettei mikään koskaan riitä hänelle.
Ero on merkittävä myös tekoälyn kannalta. Onko tekoäly kauppa, josta saadaan jotain valmista, vai voiko se päinvastoin pitää ihmisten tiedolliset ja luovat pyrkimykset elossa?
Paholaisen lahjat taiteen historiassa
Ajatus siitä, että poikkeuksellinen taito on peräisin paholaiselta, on toistunut taiteen historiassa vuosisatojen ajan. Säveltäjä Giuseppe Tartini kertoi kuulleensa unessa paholaisen soittavan viulua, ja unesta syntyi hänen ”Paholaisen trilli” -sonaattinsa. Viulisti Niccolò Paganinin taituruus taas tuntui 1800-luvulla niin uskomattomalta, että hänen huhuttiin myyneen sielunsa paholaiselle. Romantiikan ajalta lähtien myös oopiumia ja muita päihteitä on pidetty oikotienä inspiraatioon, ja siitä on maksettu kallis hinta.
Sama aihe elää myös 1900-luvulla. Legendan mukaan bluesmuusikko Robert Johnson sai soittotaitonsa sopimuksesta, jonka hän teki paholaisen kanssa. Thomas Mannin romaanissa Tohtori Faustus (1947) säveltäjä puolestaan saa 24 vuodeksi neroutta, mutta maksaa siitä sairaudella, yksinäisyydellä ja lopulta hulluudella.
Kaikkia näitä esimerkkejä yhdistää kaksi asiaa: lahja tulee tekijän ulkopuolelta, eikä se ole koskaan ilmainen.
Onko tekoäly uusi Mefisto?
Tekoäly ei (toivottavasti) ole paholainen. Se on työkalu, samanlainen kuin aikanaan kirjapaino, kamera ja syntetisaattori, joita kaikkia pidettiin aluksi uhkana aidolle luovuudelle.
Faustin tarina auttaa silti esittämään oikeita kysymyksiä. Tekoäly voi antaa paljon. Kun tyhjä sivu jähmettää, generatiivinen tekoäly tuottaa nopeasti luonnoksia ja ideoita. Se helpottaa tiedonhakua, kielentarkistusta ja rutiinityötä, ja siitä on sparrauskumppaniksi, jolle omia ajatuksiaan voi selittää.
Faustin tavoin kannattaa kuitenkin miettiä, mistä vastineeksi luovutaan. Ensimmäinen panos on oma ääni: jos tekoäly kirjoittaa kaiken, tekstistä voi tulla sujuvaa mutta persoonatonta. Toinen on kirjoitustaidon kehittyminen. Taito kasvaa harjoittelemalla, ja jos vaikeimmat osuudet ulkoistetaan aina, ne jäävät oppimatta.
Kolmas kysymys koskee luotettavuutta. Tekoäly voi keksiä asioita, jotka kuulostavat uskottavilta, mikä on tutkijalle vakava riski. Neljänneksi on pohdittava oikeuksia ja reiluutta: keskustelu siitä, millaisella aineistolla malleja koulutetaan ja miten aineiston tekijöille korvataan, on yhä kesken.
Mielipiteet jakautuvat. Osa tutkijoista ja taiteilijoista näkee tekoälyn uhkana ammatilleen, osa taas uutena siveltimenä, ja molemmilla näkemyksillä on perusteensa.
Goethen opetus: pyrkimys kohti uutta on luovuuden lähde
Goethen tarinassa on yllättävä käänne. Mefisto ei oikeastaan anna Faustille luomisvoimaa, vaan tarjoaa hänelle nautintoja, rahaa ja taikatemppuja. Lopulta Faustin pelastaa paholaisen lahjojen sijaan hänen oma levoton halunsa pyrkiä eteenpäin.
Tämä opetus sopii hyvin tekoälyn aikaan. Työkalu voi auttaa, mutta luova voima syntyy tekijän omasta uteliaisuudesta ja tyytymättömyydestä. Käytännössä se tarkoittaa muutamaa periaatetta.
Tekijä antaa tekoälyn herättää ideoita, mutta tekee valinnat itse. Vaikeimmat osat hän pitää itsellään, sillä juuri ne kehittävät taitoa eniten. Hän tarkistaa kaiken, erityisesti faktat, lähteet ja lainaukset. Lopuksi hän kysyy itseltään, tuntuuko valmis työ omalta. Jos vastaus on ”ei”, työtä on vielä jatkettava.
Faust olisi hävinnyt vetonsa vasta, jos hän olisi lakannut tavoittelemasta uutta. Sama pätee luovaan työhön: niin kauan kuin tekijä etsii, kokeilee ja epäilee, työ pysyy hänen omanaan.