Yliopistolaitoksen pysyvyys on muutoksessa - muutosprosessi on pysyvää

Professori Ilkka Virtanen

Taustaa ja tarkastelunäkökulma

Yliopistot edustavat kirkon, sotaväen ja oikeuslaitoksen ohella yhteiskunnan vanhimpia instituutioita. Euroopan - ja samalla koko maapallon - yliopistolaitos on ollut olemassa koko päättymässä olevan vuosituhannen ajan. Valtiot ovat syntyneet ja hävinneet kartalta, mutta yliopistot ovat säilyneet. Yliopistojen toiminnan perusperiaate, opetuksen ja tutkimuksen vapaus, lienee ollut se selkäranka, jonka varassa näin on voinut tapahtua. Tätä periaatetta on hallitusvallan taholta yleensä kunnioitettu, ja milloin ei ole, periaate on kuitenkin lopulta perinyt voiton.

Säilyminen instituutiona ei yliopistojen kohdalla ole kuitenkaan merkinnyt staattisuutta tai kehityksen pysähtyneisyyttä. Uuden tiedon tuottajalle, tulkitsijalle ja levittäjälle tämä ei tietenkään olisi ollut mahdollistakaan. Norsunluutorni- tai vastaavista väitteistä huolimatta yliopistot ovat aina eläneet yhteiskunnan kehityksessä mukana ja johtaneet tätä kehitystä. Vaasan yliopiston sinänsä vielä lyhyt 30-vuotinen historia on hyvä esimerkki ajassa elämisestä ja yhteiskunnan luomien tarpeiden ja mahdollisuuksien mukana kehittymisestä. Yksityisenä kauppakorkeakouluna toimintansa aloittaneesta oppilaitoksesta tuli valtion ylläpitämä kauppakorkeakoulu, kun toiminnan rahoituksen turvaaminen tätä vaati. Alueen ja valtakunnan koulutustarpeiseen vastaaminen edellytti monialaistumista, jolloin toimintaa jatkettiin korkeakoulun nimikkeellä. Jatkona tälle kehitykselle oli lopulta tiedekuntien perustaminen ja toiminnan saattaminen yliopiston muotoon.

Useimmilla yhteiskunnallisen toiminnan osa-alueilla pätee nykyisin toteamus, että pysyvää on vain jatkuva muutos. Sanonta on käytössä kulunut, mutta tosi. Erityisen tosi se on Suomen yliopistoissa, jotka koko 1990-luvun, sen loppua kohti vielä kiihtyvästi, ovat kokeneet ennennäkemättömiä muutoksia toiminnassaan ja toimintaedellytyksissään. Virkojen perustaminen ja lakkauttaminen, virkoihin nimittäminen aina professorin virkoja myöten, yliopiston sisäinen organisointi (tiedekunnat, laitokset, muut yksiköt), budjetin ulkopuolisen rahoituksen hankinta ja voimavarojen sisäinen allokointi ovat esimerkkejä päätöksentekoelementeistä, jotka ovat siirtyneet kokonaan yliopistojen omaksi tehtäväksi. Valtion budjetin kautta tuleva yliopistojen perusrahoitus sekä oikeus yliopistoissa suoritettaviin tutkintoihin ovat keskeisimmät - ja ylivoimaisesti tehokkaimmat - valtiovallan käytössä edelleen olevat yliopistojen ohjauskeinot.

Suomalaiset yliopistot on varustettu uusin eväin 2000-luvulle siirryttäessä. Eväät eivät ole aikaisempaa runsaammat, mutta ne ovat erilaiset. Valmiiksi tehtyjen annosten sijasta käyttäjälle on annettu lähinnä tarveaineet, joihin hän voi perustaa omat valintansa ja ratkaisunsa. Tämän julkaisun kirjoittajia on pyydetty esittämään  henkilökohtaiset ja/tai taustayhteisöjensä visiot Vaasan yliopiston roolista v. 2028, ts. kun yliopiston toinen 30-vuotiskausi on takana. Vakuuttuneena siitä, että alussa kuvailtu yliopistolaitoksen institutionaalinen pysyvyys on jatkossakin tosiasia, mutta että se on jatkuvassa muutostilassa, en näe hedelmälliseksi esittää tiettyä vuoteen 2028 ajoittuvaa poikkileikkausvisiota yliopiston tilasta ja roolista tuolloin. Sen sijaan esitän näkemyksiä eräistä jo näkyvissä olevista tai odotettavista ajassa etenevistä ilmiöistä ja tapahtumista, joilla käsitykseni mukaan on ratkaiseva merkitys sille, miten yliopistolaitoksen toimintaympäristö ja sen seurauksena yliopistot yleensä ja Vaasan yliopisto erityisesti muuttuvat ja kehittyvät edettäessä kohti vuotta 2028.
 

Opiskelijavalinnasta monikanavaiseen ja joustavaan opiskelijarekrytointiin

Onnistunut opiskelijavalinta on yksi yliopiston menestymisen perusedellytyksistä. Yliopistojen uudet opiskelijat on aina 1990-luvulle saakka saatu nimenomaan opiskelijavalinnan kautta. Ylioppilastutkinnon suorittaneiden lukumäärän voimakas kasvu on taannut yliopistoille hakijajoukon, mistä ne ovat voineet parhaiksi katsomillaan kriteereillä valita itselleen uudet opiskelijat. Tilanne on kuitenkin osin jo muuttunut ja muuttuu edelleen voimakkaasti.

Ylioppilassuma, vaikka se edelleen on olemassa, ei ole yksiselitteinen ilmiö. Sen rinnalle on tullut tiettyjen alojen ylioppilaspula. Pulaa koetaan erityisesti matematiikkaa ja luonnontieteitä riittävästi koulussa opiskelleista ylioppilaista. Lisääntynyt ylioppilaita kiinnostavien paikkojen tarjonta mm. ammattikorkeakouluissa johtaa vähitellen koko suman purkautumiseen ja todelliseen kilpailuun lahjakkaista ja motivoituneista opiskelijoista. Yliopistotkin joutuvat siirtymään passiivisesta opiskelijavalinnasta aktiiviseen opiskelijarekrytointiin.

Myös koululaitoksessa tapahtuvien muutosten on heijastuttava yliopistojen rekrytointiin. Kurssimainen, luokaton lukio sekä hajautettu ylioppilastutkinto merkitsevät jo lähitulevaisuudessa, että syksyn lisäksi myös kevätlukukauden alussa on olemassa uutta opintonsa aloittamaan kelpoista opiskelijajoukkoa. Varusmiespalvelun rytmittyminen niin, että kotiutumiset tapahtuvat sopivasti kesällä tai vuodenvaihteessa, vahvistaa tätä kehitystä. Yliopistot suorittavatkin jatkossa nuorisoikäluokan rekrytoinnin kahdesti vuodessa ja järjestävät opintoohjelmansa vastaavasti.

Kuluva vuosikymmen on ollut voimakasta avoimen yliopisto-opetuksen kasvun ja vahvistumisen aikaa. Avointa yliopistoa on käytetty ensi sijassa itsensä vapaaehtoiseen kehittämiseen tai tiettyihin esimerkiksi ammatin vaatimiin lisä- ja täydennysopintoihin. Mutta siitä on tullut aikuisväestölle myös merkittävä väylä varsinaisiin tutkintoon tähtääviin opintoihin. Kyseessä on yliopiston näkökulmasta rekrytointikanava, jonka merkitys kasvaa.

On ilmeistä, että työllisyydessä on tultu aivan uuteen tilanteeseen. Työttömyys on tulevaisuudessa aina läsnä oleva ilmiö, sitä on sekä määrällistä että laadullista. Laadullinen työttömyys merkitsee, että samanaikaisesti esiintyy sekä työttömyyttä että työvoimapulaa. Laadullisen työttömyyden ja siihen liittyvän työvoimapulan lähes ainoa ratkaisu on koulutusta antavien laitosten nopea reagointi tilanteeseen. On luotava toimivat ja tehokkaat uudelleen kouluttautumisen ja jatkuvan oppimisen mallit. Tämä on tärkeä ja kasvava lohko myös yliopistoille tulevaisuudessa. Yliopistoihin tulee lisääntyvästi opiskelijoita, joilla on jo jokin aikaisemmin suoritettu tutkinto takanaan ja jotka tulevat täydentämään sitä tai hankkimaan kokonaan uuden alan tietämyksen. Vaasan yliopiston vuonna 1999 aloittamat erikoismaisteriohjelma ja tekniikan alan muuntokoulutusohjelmat ovat esimerkkejä tästä kehityssuunnasta.

Kaksi vuosikymmentä sitten toteutettu tutkinnonuudistus tuotti tuloksenaan ns. putkitutkinnon. Opiskelijat valittiin tiettyyn yliopistoon ja sen sisällä tiettyyn koulutusputkeen. Putkimallista on jo nyt luovuttu ja edellä esitetyt esimerkit osoittavat, että kehitys kulkee kovaa vauhtia aivan toiseen suuntaan. Opiskelija-aines monipuolistuu ja heterogenisoituu, opinto-ohjelmien on reagoitava tähän vastaavasti.
 

Projekteista ja tiimeistä uusia toiminnan perusyksiköitä

Tieteelliset laitokset ovat nykyisin yliopiston toiminnan perusyksiköitä. Ne vastaavat opetuksen järjestämisestä ja luovat edellytykset tutkimustoiminnan harjoittamiselle. Tiedekunnat tai osastot toimivat koordinoivina yksikköinä yliopiston keskushallinnon ja koulutusalakohtaisesti tai muuten läheisten laitosten välillä. Toimintamalli on todettu hyväksi ja edelleenkin käyttökelpoiseksi. Niinpä esimerkiksi soveltaessaan käytäntöön suuret toimintavapaudet antavaa uutta yliopistolakia kaikki yliopistot pitäytyivät pääosin entisenkaltaisissa organisaatioissa. Useat muutos- ja kehitystekijät viittaavat kuitenkin siihen, että tämän perinteisen järjestäytymisen rinnalle tulevat uudet toimintamallit. Voi olla, että tarkasteltavalla 30 vuoden aikajänteellä niistä muodostuu jopa vallitseva käytäntö.

Yliopistojen rahoituksen tultua pääosin yhdestä lähteestä, valtion budjetista, hierarkinen tiedekuntalaitos -rakenne on ollut selkeä peruste voimavarojen sisäiselle allokoinnille. Kun rahoituslähteet monipuolistuvat, ulkopuolisen ns. kilpailtavan rahoituksen hankinnasta vastaavat ensisijaisesti tutkimusryhmät ja koulutustakin toteutetaan lisääntyvästi erikoisohjelmina ja projekteina, muodostuu laitoksen tai tiedekunnan rooli näissä tapauksissa väistyväksi. Taloudellinen ja tuloksellinen vastuu ei olekaan ensisijaisesti laitoksen johtajan tai tiedekunnan dekaanin vaan projektin, tutkimusryhmän tai muun tiimin johtajan. Oman lisänsä kehitykseen tuo se, että nämä erilaiset ryhmät ovat yhä useammin monen yliopiston yhteisiä. Jo toimivina esimerkkeinä voidaan mainita Suomen Akatemian rahoittamat tutkijankoulutusohjelmat, ns. Graduate Schoolit, jotka lähes poikkeuksetta ovat monen yliopiston yhteisiä.

Valtiolta tuleva rahoitusosuus ei 30 vuoden kuluttua varmaankaan enää muodosta hallitsevaa osaa yliopistojen budjeteista, mutta säilyy kuitenkin merkittävänä. Valtion rahoituksen tehtävänä on turvata yliopistojen toiminnalle tietyt perusedellytykset. Tältä perustasolta yliopistojen on ponnistettava kilpailun kautta hankkimaan lisärahoitusta toimintojensa laajentamiseksi, monipuolistamiseksi ja kehittämiseksi. Tuntuu selvältä, että perusyksikköinä tässä toiminnassa tulevat olemaan substanssiperusteiset aktiivit ja kilpailukykyiset projektit ja ryhmät, jotka pystyvät hankkimaan rahoituksen kansainvälisistä, kansallisista tai alueellisista lähteistä. Synergiaetujen kannalta on toivottavaa, että nämä toiminnan uudet yksiköt saataisiin mahdollisiman tiiviiseen yhteistyöhön perinteisten perusyksiköiden kanssa.
 

Informaatiotekniikan kehityksen mullistava vaikutus

Tietokoneiden historia on noin viiden vuosikymmenen mittainen. Yleisemmässä (ammatillisessa) tietoisuudessa ne ovat olleet runsaat puolet tästä ajasta. Esimerkiksi itse tein ensituttavuutta tietokoneiden kanssa suunnilleen samoihin aikoihin, kun Vaasan Kauppakorkeakoulua perustettiin. Siitä asti ne ovat olleet olennainen osa työtehtäviäni. Yliopistoissa, kuten monissa muissakin organisaatioissa,  tietokoneiden käytön kehityksen voi jakaa karkeasti neljään eri vaiheeseen. Aluksi ne toimivat ensisijaisesti laskenta-automaatteina, käyttäjinä olivat mm. matemaatikot, fyysikot ja meteorologit. Seuraavassa vaiheessa mukaan tulivat laajojen tietoaineistojen käyttäjät (tilastolliset analyysit, taloushallinnolliset sovellukset jne.). Mikrojen aikakausi toi mukanaan tekstinkäsittelyyn liittyvät ja muut toimistosovellukset. Mikään näistä vaiheista ei tehnyt varsinaista mullistusta aikaisempiin toimintatapoihin. Asiat vain tehtiin vähän eri tavalla ja yleensä huomattavasti tehokkaammmin kuin ennen. Mullistus syntyi, kun neljännessä vaiheessa yksittäiset koneet kytkettiin yhteen maailmanlaajuiseksi vapaaksi verkoksi. Internetin ja WWW-sivujen läpimurron jälkeen juuri mikään asia maailmassa ei ole kuten ennen.

Yliopistot ovat tiedon hankintaan, analysointiin, jalostamiseen ja levittämiseen erikoistuneita laitoksia. On selvää, että niiden toimintaan informaatiotekniikan ennen näkemättömällä kehityksellä on tavallistakin suurempi vaikutus. Vaikutuksen suuruutta ja osin suuntaakin voi vain arvailla. Ajan ja erityisesti paikan merkitys vähenevät.

Opetuksen alueella opetukseen käytettävä materiaali tulee verkon kautta saavutettavaksi mistä ja milloin vain. Korkeatasoiset kuva- ja ääniyhteydet takaavat etäkommunikoinnin mahdollisuuden vastaavasti. Toivottavaa kuitenkin on, että näistä yhteyksistä tulee vain täydentävä toimintamuoto. Henkilökohtaiset kontaktit opettajan ja oppilaan välillä samoin kuin opiskeluryhmissä muodostavat uusissakin olosuhteissa oppimistapahtuman ytimen.

Tutkimuksessa tietoverkot ovat jo nyt ratkaisevasti vähentäneet etäisyyskitkaa. Tutkijat voivat olla reaaliaikaisessa yhteydessä keskenään, suuretkin tietokannat ovat haluttaessa vaikka maailmanlaajuisessa käytössä ja tutkimuksen tulokset ovat vaikkapa välittömästi levitettävissä koko tiedeyhteisön käyttöön. Ilmeisenä vaarana vain on, että syntyy sen laajuinen informaatiotulva, että todella relevantti ja tärkeä tieto hukkuu sen alle. Tietoverkkojen on varmaankin tulevaisuudessa erikoistuttava omille erityisalueilleen: tiede ja koulutus, viihde, kaupankäynti jne.

Postipankki toi ensimmäisen kaupallis-hallinnollisiin sovelluksiin tarkoitetun tietokoneen Suomeen tasan 40 vuotta sitten. Alan (muutamat harvat) asiantuntijat arvioivat silloin, että tulevaisuudessa Suomeen tarvitaan pari kolme muutakin konetta. Arvio olisi ollut oikein, mikäli olisi osattu täsmentää sen tarkoittavan konetta per talous tai vastaavaa. Tänään ennusteet tulevaisuudesta eivät ole tällä sektorilla yhtään sen helpommat. Selvää on vain, että tietokoneet tekevät vuonna 2028 paljon sellaista, mistä meillä ei nykytietämyksellä voi olla juuri aavistustakaan.
 

Yliopistojen kansainvälisyydestä

Yliopisto on universaaliin tietoon ja tieteeseen perustuvasta luonteestaan johtuen luonnostaan kansainvälinen. Erityisen kansainvälinen yliopistolaitos oli historiansa alkuvaiheissa, keskiajalla. Yhteinen kieli, latina, ja katolisen kirkon hallitseva asema ylläpitivät ja vahvistivat tätä ominaisuutta. Uskonpuhdistus ja kansallisvaltioiden synty synnyttivät myös kansalliset yliopistot. Upsalan, Tarton ja Turun yliopistojen perustaminen 1600-luvulla oli seurausta tästä kehityksestä. Yliopistojen kansainvälisyyden aste on sen jälkeen vaihdellut. Tärkeänä selittävänä tekijänä on aina ollut valtiollisissa suhteissa vallitsevat tilanteet.

Parhaillaan elämme erityisesti Euroopassa voimakasta taloudellisen ja valtiollisen yhdentymisen aikaa. Sen kanssa kulkee käsi kädessä yliopistojen siirtyminen kansainvälisyydessä aivan uudelle tasolle. Ei riitä, että tieteellinen tutkimus on kansainvälistä ja että opetuksessa tukeudutaan kansainvälisiin oppikirjoihin ja muuhun tietoon. Kansainvälisyys tulee toiminnan kaikille tasoille: opiskelija- ja tutkijavaihto-ohjelmat, kansainväliset rahoituksen lähteet, kuuluminen myös hallinnollisesti kansainvälisiin yhteistyöjärjestöihin. On luonnollista, että Euroopan yhdentymisen asettaa myös näiden uusien yliopistollisten yhteistyömuotojen painopisteen Euroopan alueelle (mm. EU:n tiedeohjelmat, Erasmus- ja Sokrates-vaihto-ohjelmat, Euroopan yliopistoyhdistys jne.). Johtavaan yliopistomaahan, Yhdysvaltoihin, yhteistyö jatkuu ja kehittyy enemmän perinteisellä pohjalla (tutkijayhteydet, yliopistojen kahdenväliset sopimukset).

Keskiaikainen suomalainen opiskelija, teini, suoritti yliopisto-opintonsa (olosuhteiden pakosta) eurooppalaisissa yliopistoissa. Yleensä opintoja suoritettiin useammassakin eri yliopistossa. Uuden vuosituhannen alun suomalainen opiskelija saa huomattavan osan yliopistosivistyksestään niin ikään ulkomailta, pääosin Euroopasta. Nyt tämä ei johdu kotimaan tarjonnan puutteesta aiheutuvasta välttämättömyydestä vaan mahdollisuudesta kehittää itseään monipuolisemmin ja niissä kansainvälisissä olosuhteissa, joihin hänen tulevat työtehtävänsä hänet yhä useammin johtavat.
 
 
Vaasan yliopisto ja vaasalainen korkea-asteen koulutus v. 2028

Olen edellä tarkastellut eräitä keskeisiä yliopistoissa meneillään olevia muutosprosesseja varsin yleisessä muodossa. Niiden vaikutukset Vaasan yliopiston toimintaan voi olettaa samankaltaisiksi kuin muuallakin. Lopuksi esitän eräitä arvioita vaasalaisesta yliopistomaailmasta yliopiston toisen kolmikymmenvuotiskauden päättyessä v. 2028.

Suomen korkea-asteen koulutukselle ollaan asettamassa varsin kunnianhimoiset tavoitteet uudelle vuosituhannelle siirryttäessä. Tavoitteena on, että ikäluokasta 2/3 suorittaa korkean asteen tutkinnon. Kolmasosa korkean asteen tutkinnoista tulisi olemaan yliopistotutkintoja ja loput ammattikorkeakoulututkintoja. Yliopistoverkostoa ei enää laajenneta ja yliopistojen opiskelijamäärät säilyvät suuruusluokaltaan nykytasossa. Koulutuksen lisäyksen suunnitellaan siis tapahtuvan pääosin ammattikorkeakoulusektorilla.

Edellä oleva valtakunnallinen tavoitteenasettelu ja edessä olevat pienenevät ikäluokat merkitsevät, että Vaasan yliopiston on suunniteltava tulevaisuutensa verraten maltillisen kasvun varaan. Teknillinen koulutus kuitenkin saadaan toteutetuksi ja humanistinen sekä yhteiskuntatieteellinen ala saavuttavat ko. aloille tunnusmerkilliset piirteet. Kauppatieteellinen koulutus vahvistaa asemansa alan neljän suuren yksikön joukossa. Yliopisto saavuttaa kuitenkin kokonsa puolesta keskisuuren suomalaisen yliopiston tason (5000 - 6000 kokopäiväopiskelijaa).

Paikallinen yhteistyö vahvistuu. Technobothnia -tutkimuslaboratorion ja Vaasan tiedekirjaston viitoittamalla linjalla jatketaan. Riippumatta siitä, mitkä ovat muodolliset hallinnolliset ratkaisut, Vaasaan on muodostunut selkeä yliopistokokonaisuus, joka rakentuu nykyisten Vaasan yliopiston, Åbo Akademiin kuuluvan Österbottens högskolan ja Svenska handelshögskolanin muodostamalle perustalle. Toiminnan järjestelyjen kannalta ei ole ensisijainen kysymys, onko yhteistyön pohjana täydellinen yhteenliittyminen vai yhteisesti sovittu yhteistyösateenvarjo. Vaasassa toimii kuitenkin parhaimmassa tapauksessa suuruusluokaltaan 10000 kokopäiväopiskelijan yliopistoyhteisö. Alueen tavanomaista vahvempi ammattikorkeakoulusektori merkitsee, että Vaasan perinteinen asema koulutuskaupunkina säilyy ja jopa vahvistuu.

Kansainvälistymisen ja sen edellyttämän korkean tieteellisen ja opetuksellisen tason rinnalla yliopiston alueellinen merkitys ja vaikuttavuus kasvavat. Yliopistolla on toimipisteitä Pohjanmaan muissa maakuntakeskuksissa. Technobothnia -laboratorion sekä osaamiskeskus- ja yrityspuisto-tyyppisten ratkaisujen välityksellä vuorovaikutus yhteiskunta- ja talouselämän kanssa on vilkasta. Ulkopuoliset sidosryhmät ovat mukana yliopiston omassa päätöksenteossa yliopistoa ja sen ympäristöä kehittämässä. Vuoteen 2028 mennessä yliopisto on lunastanut paikkansa läntisen Suomen tiedollisena keskuksena ja alueen kehityksen veturina.
 

(Yhteistyön yliopisto 1998, 40-44)